Lapseni kuolema
En tiedä, mikä voisi olla raskaampaa, kuin oman lapsen menetys. Uskon sen olevan jokaisen vanhemman ja odottavan äidin pahin painajainen. Elämän tarkoitusta ei kukaan meistä tiedä. Haaveissamme rakennamme oman, meidän mieleisemme elämän ja tulevaisuuden. Kukapa ei kaipaisi rikkautta, mielekästä työtä, ihanaa puolisoa ja terveitä lapsia. Elämä ei kuitenkaan mene aina niin, syytä emme tiedä. Pettymykset, sairaudet, loukkaantumiset ja menetykset ovat yhtä lailla osa elämää. Halusimmepa niitä taikka emme. Oman lapsen sairastuminen ja eritoten sairauteen menehtyminen, on ehkä peloista pahin. Olen toiminut mm. sairaankuljettajana ja nähnyt kaikkea mahdollista. Kuitenkin, kun sain kuulla oman lapseni olevan vakavasti sairas, vei se pohjan elämältäni. Päiväkausia kului omissa ajatuksissa, joissa syytin kaikkea mahdollista, taivaan ja maan väliltä. Miksi juuri minä ? Miksi sen piti tapahtua minulle, mitä pahaa olin tehnyt, jne.
Mistä ja miten kaikki alkoikaan.
Pojaltani löydettiin kasvain aivoista jo viiden kuukauden iässä. Poikani silmät vipisivät heti syntymästä asti: Kysymyksiin neuvolassa ja lääkärillä saimme vastauksia, että se on karsastusta, joka ajan kanssa katoaa. Nyt vain kävi niin ettei tuo oikku kadonnut. Viides kuukausi muutti kaiken. Neuvolan kortissa lukee vielä, että potra ja terve poika. Asia ei vain ollut niin. Yhtäkkiä poikamme pää alkoi turvota ja pään ympärys kasvoi silmissä. Nyt mentiin Laaksolahden sairaalaan vauhdilla, mutta myöhässä. Aivonesteiden kierto oli lakannut ja paine pään sisällä kasvanut hälyttävästi. Vahinko oli jo tapahtunut. Aivokuvat osoittivat kasvaimen ja vauriot. Arvio oli, ettei poikani elä muutamaa vuotta kauempaa. Poikani kehitys pysähtyi lopulta seitsemään vuoteen. Viimeiset 10 vuotta lapseni asui Sofialehdon hoitokodissa Helsingissä, joka on omasta mielestäni yksi maailman parhaista.
Poikani asui kanssamme myös Kanadassa ja siellä hän sai valtiolta täysiaikaisen hoitajan sille ajalle, jonka vietimme maassa. Tästä suuret kiitokset Kanadan valtiolle.
Olen kiertänyt poikani kanssa Helsingin sairaalat läpikotaisin ja nähnyt ja kuullut kaiken mahdollisen: Pisteitä en voi sen paremmin antaa Lasten Linnalle, kuin Lasten sairaalallekaan. Kohtelu, jota itse olen saanut ja kokenut näissä paikoissa, on kaiken arvostelun alapuolella.
Poikani menehtyi viimein vaikeisiin komplikaatioihin ja veren myrkytykseen. En tiedä mikä elämässä voisi olla enää vaikeampaa, kuin kirjoittaa päätös, jossa omalta lapselta lopetetaan kaikki lääkitys. Tavallaan tuomitset lapsesi kuolemaan. Kuitenkin vaikeatkin päätökset pitää tehdä ja ymmärtää kaiken loppu. Jokaisella meistä pitää olla ainakin oikeus rauhalliseen kuolemaan ja kärsimysten päättymiseen. Kun toivoa ei enää ole.
Todennäköisesti en koskaan toivu lapseni kuolemasta. En siitä lohduttomuudesta ja siitä voimattomuudesta kuoleman ja väistämättömän edessä. Jos jumala on olemassa, rukoilen joka päivä, että hän huolehtisi pojastani ja antaisi pojalleni sen kaiken rakkauden, jota en itse saanut hänelle osoittaa enkä antaa.
Paul Palmu
|