Huronin kirjolohet

Kanada, 10 miljoonaa neliökilometriä, jokia, koskia, puroja, järviä, lampia, loppumattomia soita, metsiä ja vuoria. Kaikkea sitä, mitä luonto ja eräharrastaja kaipaa ja etsii. Kalaisat vedet houkuttavat kalastajia kaikkialta maailmasta ja riistarikkaat erämaat metsästäjiä. Olemme kalastaneet ja metsästäneet lähestulkoon kaikkialla Kanadassa pian 30-vuoden ajan, muusta retkeilystä puhumattakaan. Vuoden 2006 syksyllä päätimme katsastaa Georgia Bayn, joka sijaitsee Huron järven eteläpäässä, Ontariossa, kalaisat kirjolohivedet. Samalla retkellä tarkoituksemme oli käydä myös Manitoulin saarella koettamassa onneamme nousulohien suhteen. Edellinen syksy, kuten puolet nyt kuluneesta talvestakin oli erittäin leuto ja nousulohet jonkin verran myöhässä. Minulla oli vieraanani Jukka, Anne ja Petri  ja yhteinen kalasturetkemme sujuikin yli odotusten.

Menoksi

Aamu oli kohtalaisen kaunis ja enteili helteistä päivää, joka sopi meille, vaikkei nyt kalastusta ajatellen paras sää olisikaan. Olin majoittanut vieraani Village Inn nimiseen motelliin, Sudburyssä, missä he jo malttamattomina odottivat minua. Pakkasimme autoomme kaikki mahdolliset kalastustarvikkeet ja välineet ja otimme suunnan länteen kohden Manitoulin saarta. Tapaisimme Peten, ystäväni, Birch lake nimisen järven rantamalla muutaman tunnin kuluttua. Pete toisi veneensä ja aikomuksemme oli hurauttaa veneellä erään kalanviljelyslaitoksen lähettyville. Kirjolohet kasautuivat sinne, koska laitoksesta valui ravinteita ja kalanruokaa vesistöön. Reilun tunnin ajomatka sujui kommelluksitta ja matkalla nautimme kertakaikkisen mahtavat aamiaiset. Amerikkalaiset aamiaiset ovat parhaimmillaan niin valtaisia, ettei juuri muuta ruokaa kaipaa koko päivänä. Nousulohiparvet eivät olleet vielä saapuneet, mutta yksittäisiä kaloja kirmaili virrassa kiusaksemme. Peteä odotellessamme päätimme koettaa oitis onneamme rannalta ja katsoa oliko lohi syönnillään. Muutama intiaani pärryytti ohitsemme perämoottorilla. Rannassa oli useita autoja ja trailereita. Taisi olla moni muukin päättänyt koettaa onneaan näillä vesillä. Ontariossa, kuten muuallakin Kanadassa on ainakin omasta mielestäni parasta se, ettei muita kalastajia tai metsästäjiä useinkaan näe eikä tapaa. Monilla järvillä tai joilla liikkuessa ei näe ketään. Sama asia metsissä ja erämaissa. Saat olla aivan yksin itsesi kanssa.

Lohi iskee  

Käytimme Rapalan oransseja kelluvia kuvia, jotka minun mielestäni toimivat näillä vesillä erinomaisesti, myös sininen on hyvä väri. Muutama tärppi heti alkuun ja yksi melkoinen vonkale roikkui koukuissa jonkin aikaa, ennen kuin onnistui pääsemään takaisin vapauteen. Hmm, vaikutti lupaavalta. Kaloja vilahteli tien alta soljuvassa virrassa edestakaisin, mutta kovin hanakkaalta ne eivät vaikuttaneet. Samassa Jukalla oli kala kiinni. Vapa taipui luokille ja kela sirrasi kun kala veti siimaa. Jukka taiteili rantakivillä ja väsytti kalaa rauhallisesti. Kala meni oikeaan ja vasempaan, eteenpäin ja taaksepäin eikä tahtonut millään luopua vapaudestaan, hengestään puhumattakaan. Petri riensi avuksi kun kala alkoi voimansa menettäneenä lähestyä rantaa. Jukka veti ja tiukkasi siimaa pätkä kerrallaan ja alkoi näyttää siltä, että tämä kala olisi meidän. Aivan rantavedessä on kalan viimeinen mahdollisuus päästä karkuteille ja varsinkin ellei ole haavia matkassa. Meillä oli ja Petrin osaavissa käsissä. Petri ujutti haavin kalan alle veteen ja Jukka uitti väsynen vonkaleen verkkoon. Kertakaikkisen hieno Huronin lohi, painoa noin 6 kiloa, fantastista. Illallinen oli näin ollen varmistettu ja paineet niin sanotusti poissa. Pete saapui tunnin odottelun jälkeen ja pääsimme viimein vesille. Päivä oli jo pitkällä ja aurinko pilkahteli pilvien lomasta. Päivästä tulisi kaunis, eittämättä. Lokkeja ja kotkia kaarteli taivaan sinessä, ne odottelivat kalastajia palaaviksi.  Matkaa ei ollut pitkälti. Muutaman kerran hiljensimme vauhtimme mateluksi ja vedimme uistinta. Mitään eikä mikään tarttunut uistimiemme teräviin koukkuihin. Kalanviljelylaitoksen ympäristössä oli kymmenkunta venettä, mikä on jo melko harvinaista tässä provinssissa. Todennäköisesti kalat olivat syönnillään. Ontariossa, kuten muuallakin Kanadassa kalastus ja metsästyssäännöt ovat tehty noudatettaviksi ja poliisiin lukeutuva ”Riistapoliisi”  ( Ministry Natural Resources), seuraa ja valvoo toimintaa sekä tarkastaa lupia. Ilman lupaa ei kalastamaan kannata lähteä, ainakaan tunnetuille vesille. Toki jokainen asiansa ja vastuunsa tunteva kalastaja ja metsästäjä tämän seikan ymmärtää ja sääntöjä noudattaa.

Kirjolohia hyppi siellä täällä

Katselimme ympärillemme haltioituneina, kaloja molskahteli kaikkialla. Meitä ympäröivillä kalastajilla oli vauhti päällä ja jatkuvasti joku kamppaili lohen kanssa. Uskomatonta. Pete oli ottanut syöteiksi katkarapuja ja virnisteli meille ovelana.  Nämä ovat parhaita, mies mutisi yhä virnistellen ja ne olivat. Kala oli kiinni jatkuvasti ja vaikka useita karkasikin yksinkertaisesta koukusta, vedimme kirjolohia veneeseen yhtenä putkena. Kalastus sai meidät täysin valtoihinsa ja hihkuimme kuin pikkupojat ja tytöt, aina kun kala oli koukussa. Meillä oli todella hauskaa. Aurinko ruskisti ja ahavoitti kalpeita naamojamme ja raikas tuulen vire leikki järven peilityynellä pinnalla. Huurteinen olut maistui kertakaikkisen makoisalta ja nautimme kaikesta täysin siemauksin. Kun Pete temppuili oman kalansa kanssa hihkui Petri, että kala on koukussa ja samalla hetkellä taipui omani tai Jukan vapa. Yhtenä hetkenä meillä kaikilla oli kala kiinni. Anne toimi kuvaajana eikä säästellyt videonauhaa, tämän tästä hän tuurasi Jukkaa vavan päässä ja veti kalaa siinä kuin me miehetkin.

Rajansa kaikella

Pete veti komeimman kirjolohen jolla oli painoa lähes neljä kiloa, mielettömän upea kala. Nyt oli todelliset juhlat tiedossa.  Nautimme sydämen kyllyydeltä upeasta syyspäivästä ja meitä ympäröivästä, sanoin kuvaamattoman kauniista luonnosta ja kalastuksesta. Lukuisten karkuun päässeiden, takaisin laskettujen ja seitsemän kylmälaukkuun talletetun komean kirjolohen jälkeen päätimme lopettaa. Pete oli päästänyt jo kolme viimeistä vapauteen ja kysyi ties monennenko kerran, että eikö jo riitä. Mies oli oikeassa, niin hauskaa kuin meillä olikin ollut. Olisi turhaa vetää kaloja ylös yli omien tarpeiden, meillä oli kalaa enemmän kuin riittävästi. Pete lupasi savustaa osan ja osan paistaisimme pannulla. Jätimme hiukan haikeana hyvästit tuolle kerrassaan mainiolle kalapaikalle, mutta lupasimme palata takaisin, ehdottomasti. Heilautimme kättä muille kalastajille ja suuntasimme veneemme keulan takaisin kohti kotirantaa. Peten oli lähdettävä omiin askareisiinsa ja sovimme tapaavamme hänen jahtimökillään muutaman päivän kuluttua. Meillä oli edessämme Manitoulin saaren lohivedet. Peten saadessa veneensä trailereineen maasturinsa perään heitimme hetkelliset hyvästit ja me neljä otimme suunnan kohden Manitoulin saarta ja Providence bay´tä.

Matkalla maailman suurimman makean veden saaren toiselle puolen, pysähdyimme intiaanireservaatissa matkamuisto ostoksille. Ojibwayt asuttavat saarta ja reservaatteja on useita. Nykyisin intiaanit ovat melko hyvin järjestäytyneitä ja tekevät uutterasti työtä oman kulttuurinsa kehittämisen hyväksi. Intiaanilapsilla on mahdollisuus opiskeluun, terveydenhuolto toimii melko hyvin ja suurimmat sosiaaliset ongelmat alkavat olla takanapäin. Alkuperäiskansat kaikkialla Kanadassa järjestävät usein erilaisia tilaisuuksia ”Pow Wow´ta”, joihin myös valkoisilla on lupa tulla. Kaikki ovat tervetulleita näihin tilaisuuksiin, joissa intiaanit esittelevät omaa kulttuuriaan ja elämäänsä erilaisten musiikki ja tanssi esitysten kera. Intiaanit valmistavat mm. paljon erilaista matkamuisto tavaraa, nahasta, puusta, kivestä ja turkiksista ja niistä saaduilla varoilla tuetaan heimon elämää ja sosiaalista toimintaa.

Manitoulin Island ja Providence Bay

Huron Inn otti meidät tervetulleina vastaan ja Providence Bay`n hieno hiekkaranta lepäsi Huron järven maininkien hellässä syleilyssä meitä odotellen. Petri oli meistä nopein ja kai myös ammattimaisin kalastaja ja niin ollen myös ensimmäisenä aaltojen keskellä. Providence Bay aukeaa länteen ja suoraan Huronin selälle ja on näin ollen alttiina tuulille. Rannalla tuulee lähestulkoon aina, joskus rajustikin ja aallot nuolevat hiekkaa nälkäisinä. Ranta on pitkälle matala ja veden alla kulkee eräänlaisia särkkiä, hiekkakasautumia, joiden väleihin jääviä ”syvänteitä” pitkin lohet kirmaavat tuhatta ja sataa. Kahluusaappailla tai puvulla on mahdollista päästä melko kauas rantamalta, ainut ongelma on kohtalaisen kova aallokko. Petri oli varustautunut ammattilaisen tavoin ja heilui muutamana päivänä todella kaukana rannasta. Kalastajia oli melko vähän ja ranta miellyttävän hiljainen. Kävin katsastamassa ”kilpakumppaneitamme” ja heillä oli jo muutamia todella komeita vonkaleita saaliinaan. Suuret parvet eivät kuitenkaan olleet vielä tulleet ja syykin oli selvä. Syksy oli ollut todella lämmin ja vesi vielä aivan liian lämmintä lohen nousua ajatellen.

Huronin rannalla voi kalastaa kuvilla ja vaapuilla, mutta monet käyttävät lohenmunapusseja syöttinä. Pieni pussi, jossa on lohenmunia, kiinnitetään lohikoukkuun ja raskas paino pitää syötin paikallaan aallokossa. Tämä on varsinaiseen nousuaikaan tehokas tapa.Varsinainen lohikoukku on yllättävän pieni, mutta juuri sinä piilee sen salaisuus. Koukku tarttuu erittäin hyvin ja tiukasti lohen koukkuleukaan. Ensimmäisen illan otimme rennosti ja kalastimme lohenmunapusseilla. Minulla oli yksi suuri epeli kiinni melko pitkään, mutta lopulta se otti ja meni omille teilleen. Huronin nousulohet voivat painaa enimmillään reilut parikymmentä kiloa. Tavallisesti saatavat kalat ovat kooltaan 5 kilosta reiluun kymmeneen, ihan komeita otuksia. Suuria nousulohia saa ottaa viisi/päivässä, eikä juuri enemmälle ole käyttöä. Kuten jo aiemmin tuli todettua, niin rajansa kaikella. Mikä ylös vedetään, niin se myös syödään. Piste. Meillä ei ollut onnea ensimmäisenä iltana ja otimmekin rennosti. Viskiä ja olutta kului hiukan normaalia enemmän, mutta olimme sen ”ansainneet”, kaiketi. Minun, Jukan ja Annen oli palattava Sudburyyn muutamaksi päiväksi ja niinpä Petri jäi yksin pitämään mainettamme yllä. Uskoakseni mies huokaisi helpotuksesta kun pääsi meistä eroon, mene ja tiedä.

Michael Bay ja Manitou River

Palasimme saarelle muutaman päivän päästä ja löysimme Petrin päiväunilta. Mies oli kalastanut lähestulkoon ympäri vuorokauden, intiaani ystävänsä kera, jonka oli ristinyt ”Geronimoksi”. Petri kertoi heillä olleen pienen kilpailun, jonka voittajaksi Petri lopulta selvisi. Petrillä oli ollut muutamia loistavia tilanteita ja muutam todella suuri vonkale siiman päässä. Mies oli myös vetänyt rantaan useamman lohen, mutta koska huoneistossamme ei ollut pakastinta, oli hän päästänyt kalat takaisin vapauteen. Petri kertoi olleensa edellisenä iltana hiukan häpeissään siitä, että vain hänellä oli ollut ”tuuria” ja jatkuvasti kala kiini, muiden katsoessa kateellisina, kuten kalastajien tapana on. Lieko tuo kuitenkaan ollut ”tuuria” sen verran mitä yhteisellä retkellämme opin miestä tuntemaan, niin kyllä ukko oli täysi kalamies, henkeen ja vereen.

Pakkasimme jälleen tavarat autoon ja suunnistimme kohden Michael bay´tä ja Manitou jokea. Manitou joella, joka myös laski Huroniin hiukan etelämpänä Providence Bay´ltä, oli vain yksi auto meidän kaartaessamme rantamalle. Vettä ripsi melkoisesti kiusaksemme ja päätimme katsella hetken auton suojista mihin suuntaan keli kääntyisi. Jokunen lohi kirmasi kiusaksemme matalassa joessa ylävirtaan ja sai meidät tarttumaan vapoihimme. Emmehän me sokerista olleet, eikä täällä voinut käydä joka viikonloppu. Katselimme hetken veden rajassa kalojen liikeitä ja näimme muutamia todella isoja vonkaleita, jotka suhteellisen laiskoina ajelehtivat virrassa. Vielä ei ollut nousu alkanut, nämä olivat vasta ”tiedustelijoita”. Petri kahlasi joen yli ja suuntasi toisella puolen erottuvalle hiekkasärkälle, joka näytti jatkuvan kauas lahdelle. Joen uoma erottui kapeana ja tummana. Molemmin puolin jokea ranta oli matala. Petrin valitsemalla puolella ranta oli hienohiekkainen ja meidän puolellamme vastaavasti kivikkoinen. Iltapäivä kului verkalleen, sadekin väsyi lopulta ja pilvet alkoivat hajota. Kaksi naista saapui seuraksemme. He olivat kotoisin North Bay´stä, Sudburystä vajaa sata kilometriä itään. Eli heillä oli matkaa kotiin 250 kilometriä. Naiset kertoivat käyneensä täällä jo useiden vuosien ajan ja paikka oli yksi heidän suosikeistaan.

Ilta hämärsi viimein Manitou joen rantamat ja oli aika lopettaa siltä päivältä. Kalat eivät olleet kiinnostuneita kuvistamme eikä niille maistunut lohen munatkaan. No aina ei voi olla yhtä hyvä päivä eikä meitä harmittanut, meillä oli kalaa enemmän kuin tarpeeksi. Palasimme motelliin ja koska kaikki olivat nälkäisiä kuin sudet, niin oli aika nauttia maittava illallinen. Hyvin nukutun yön jälkeen palasimme Manitou joelle kun tienoo oli vielä piiloutunut samettiseen hämärään. Peura seisoi keskellä tietä ja väisti laiskasti vasemmalle. Naiset olivat jo rannassa samoin muutama muu kalastaja. Kaloja oli ehkä hiukan enemmän virrassa, mutta nälkäisiä ne eivät olleet. Yleensäkään nousulohet eivät ole kovin kärkkäitä iskemään syötteihin, mutta koska kaloja on niin paljon, niin luonnollisesti aina jollekin kelpaa myös ”makupalat”.

Muutaman tunnin uurastuksen jälkeen päätimme lopettaa suosiolla ja palata Sudburyyn, kiintiömme oli täysi. Aikataulumme oli melko tiukka ja retkemme alkoi olla lopuillaan. Vielä oli edessämme retki Niagaralle ja viimeisen yön viettäisin vieraideni kanssa tuon mahtavan putouksen varjossa. Kaiken kaikkiaan retki oli onnistunut ja hieno. Olimme jälleen yhtä ihanaa muistoa ja kokemusta rikkaampia. Huronille ja Manitoulin saarelle palaisimme taas ensi vuonna kokeilemaan taitojamme  Huronin kirjolohien ja lohien kanssa, siihen saakka, ”Au Revoir” 

Paul Palmu