Jousen kanssa jahdissa
Jousen kanssa metsällä ensimmäistä kertaa
Olen harrastanut metsästystä koko ikäni ja liikkunut luonnossa kaikissa maailman kolkissa. Harrastuksen puitteissa, olen toiminut eräoppaana, ympäri maailman suuntautuneilla erä ja luontoretkillä. Viime vuosien aikana tämä harrastus on alkanut vaatia yhä enemmän aikaani. Jo usean vuoden ajan, ovat omat metsästysreissuni jääneet vähiin, mutta olen sitäkin enemmässä määrin saanut nauttia toisten onnistumisista ja hienoista kokemuksista. En ole tuntenut kovinkaan suurta tarvetta eläinten kaatamiseen, mutta kipinä hehkuu, suostumatta sammumaan.
Metsästyksen vastustajat eivät todennäköisesti tule koskaan ymmärtämään metsästäjää, syystä, etteivät yksinkertaisesti halua. Ehkä takana on pelko ymmärtää jotakin, mitä ei halua, koska uskoo sen vääräksi. Metsästys on tärkeä osa riistanhoitoa, eikä sillä pyritä vaarantamaan eläinkantoja, vaan päinvastoin. Tästä voisimme puhua loputtomiin, mutta se ei ole nyt tarkoitukseni.
Metsästäjiä on monenlaisia. Joillekin riittää hieno jahtikokemus, toiselle taas upea trofee on kaikki kaikessa. Vanhana voi sitten kiikustuolissa lapsenlapsille kertoa, kuinka pappa Afrikassa kaatoi leopardin taikka Kanadassa karhun. Kuitenkin syyt ovat syvemmällä, muuttuneesta maailmasta huolimatta. Miesten tehtävänä on aina ollut ruuan hankinta perheelle, samalla miehuutensa osoittaen. Nykyisin on jo kiitettävän paljon naisiakin mukana ja se on hienoa. Saalis ei enää ole kaikki kaikessa ravintona, mutta metsästysmuistona kylläkin, useimmille.
Jousi metsästysaseena
Olen ilokseni saanut viedä myös jousimetsästäjiä metsälle ja seurannut heidän edesottamuksiaan. Metsästäjänä minun on nostettava hattua tuon lajin harrastajille, siksi vaativaa jousella metsästys on.
Miksi, siihen on monta syytä.
Tärkeimpinä metsästyksen hallinta ja eläinten tapojen tuntemus. Jousimetsästäjän on päästävä lähelle saaliseläintä. Voimakkaallakin jousella tehokas (tarkka) ampumamatka on vain muutamia kymmeniä metrejä. Amerikoissa saa metsästää myös varsijousella, joka on usein tavallista taljajousta voimakkaampi ja sillä on pidempi kantomatka. Pääasiassa kevyemmän nuolen ansiosta. Metsästysjouselta vaaditaan 40 paunan vetolujuutta, kutsun sitä tässä artikkelissa (voimakkuudeksi) ja voimakkaimmat taljajouset ovat 90 paunan luokkaa. Varsijousen voimakkuus voi olla 250 paunaa tai jopa yli. 80 – 90 paunan taljajousen jännittäminen epäkeskopyöristä huolimatta, ei onnistu vasta-alkajalta. Omasi tämä kuinka voimakkaat käsivarret hyvänsä. Varsijousiin saa eräänlaisia virittimiä, joilla jousen saa vireeseen. Nuolet ovat nykyisin pääosiltaan hiilikuitu tai alumiinivalmisteisia. Nuolen tappovaikutus perustuu leikkaavaan kärkeen. Leikkaavia kärkiä on kiinteitä ja avautuvia, kärjenpainon vaihdellessa 100 grainista 200 grainiin. Leikkaava kärki avaa eläimeen laajan haavakanavan, oikeastaan satuttamatta eläintä lainkaan. Olen nähnyt tapauksia, joissa eläin ei hievahdakaan, koska ei tunne juuri mitään. Se kuolee yksinkertaisesti paikoilleen. Jousimetsästäjät harjoittelevat paljon ja ruutiasemetsästäjiä enemmän. He treenaavat ampumista eri kulmista, ylhäältä ja alhaalta, oikealta ja vasemmalta, ethän koskaan tiedä, mistä kulmasta riista lähestyy.
Tähtäimet jousissa ovat nykyisin enimmäkseen valopistetähtäimiä ja erittäin tarkkoja. Nuolen osuman voi etukäteen harjoitella hyvinkin tarkasti eri matkoille. Jousi nykyisellään on teknisesti hieno ase ja erittäin voimakas. Paristakymmenestä metristä soraa täynnä olevaan ämpäriin, lävistää leikkaavalla kärjellä varustettu nuoli ämpärin, mutta 308 kiväärin luoti ei. Nykyisellä jousella voi metsästää mitä tahansa maan päällä liikkuvaa eläintä, elefantti mukaan lukien. Teho kyllä riittää.
Pukeutuminen ja liikkuminen
Olen toistanut lukemattomia kertoja erilehdissä ja nettisivuillamme, pukeutumisen tärkeyttä. Jousella metsästävän on päästävä hyvin lähelle saalista, joten hänelle pukeutuminen on ensiarvoisen tärkeää. Vaatteet eivät saa kahista, eivätkä rahista, tuoksuista puhumattakaan. Jousimetsästäjän on tämän lisäksi osattava liikkua hiljaa. Tuulen suunta on tarkoin tutkittava, samoin on osattava arvioida tarkasti ampumamatka. Nykyisin on saatavana etäisyysmittareita, joiden avulla matkan voi jo ennalta määrittää. Nuolen putoama on jyrkkä. Kahteenkymmeneen metriin tarkkuutettu nuoli, putoaa neljänkymmenen metrin matkalla lähes puoli metriä. Nämä ovat seikkoja, jotka jousimetsästäjän täytyy tietää tarkalleen. Naamioituminen on oleellista, kun väijytään eläintä sen ruoka tai juomapaikalla. Se on hallittava täysin. Olenkin sanonut moneen kertaan, että jousimetsästäjän täytyy osata metsästää, jos mielii saada saalista. Jousella myös kalastetaan yhä enemmässä määrin ja se on aivan oma taiteenlajinsa. Nuoli kun käyttäytyy veteen osuessaan melko lailla eri tavoin, kuin luoti. Alkuasukkaat osasivat jo muinoin valmistaa myrkkyjä, tehostamaan nuolen voimaa ja tappovaikutusta. Nykyajan jousen ollessa kyseessä, ei lisävoimaa tarvita. Kun jousimetsästäjää tarkkailee, huomaa helposti, että hän hallitsee lajinsa. Kokemattoman ei kannata lähteä jousella suurriistajahtiin.
Jousen valinta
Itse olen metsästänyt vain ja ainoastaan ruutiaseilla. Jousella en ole edes ampunut, vaikka mieli onkin tehnyt. Ehkä syynä on ollut halu olla mokaamatta kenenkään nähden. Menneenä syksynä toimin jälleen oppaana Kanadassa ja jahdit menivätkin pääosin hienosti. Jahdeistamme voit lukea näiltä sivuilta. Jousi oli kummitellut mielessäni jo vuosia ja jokunen vuosi sitten tartuin tuumasta toimeen. Matka vei Merrysporttiin ja Jorma Karjalaisen puheille. Jorma on ammattilainen ja tietää mistä ja millä on hyvä aloittaa. Kaiken opastuksen ja satojen neuvojen jälkeen, paketoimme Bear- merkkisen jousen, voimakkuudeltaan 65 paunaa. Erinomainen aloitusjousi, jonka voimakkuus riittäisi myös metsälle. Ajatuksissani oli koettaa karhua Kanadassa tällä jousella. Sain myös kuljetuslaukun ja nuolia harjoittelua varten. Jousessa oli valopistetähtäimet paikoilleen asennettuna, samoin vakaaja. Se oli täysin valmis metsälle.
Harjoittelua
Juha Kylmä, hyvä ystäväni lainasi polyuretaani taustan, johon oli hyvä harjoitella osumista. Jousi, kuten kaikki aseet vaatii oman aikansa, jotta sen kanssa pääsee sinuiksi. Kuitenkin on sanottava, ettei se ole niin vaikeaa kuin luulisi. Painotan nyt, että puhun tässä harjoitteluammunnasta, en metsästyksestä. Voisi sanoa, että vei puolipäivää, osumien saamiseksi suunnilleen kohdalleen. Eli, osumat alkoivat pysyä noin 15 senttiä halkaisijaltaan olevassa ympyrässä. Jousi vaatii kuitenkin voimaa ja uusi liike rasittaa lihaksia, joten tuntikausia ei pysty ampumaan yhtä soittoa, tai aamusta tulee ankea. Kuitenkin osuminen kohtuullisesti antaa intoa ja iloa, yrittää vielä kovemmin. Jos omistaa jousen on sillä harjoiteltava säännöllisesti, riippuen tietysti siitä, mihin tarkoitukseen jousi on hankittu. Muutaman viikon harjoittelun tuloksena alkoi osumakuvio olla kymmenen sentin luokkaa, sitä voisi kutsua hyväksi aluksi. Kymmenestä metristä kasa oli vielä pienempi. Nuoliakin hukkui vain muutama, hyvästä taustasta johtuen.
Kanadan erämaissa
Karhujahdit menivät tänä syksynä kaikilta osin hienosti ja kuten sanoin, niistä voit lukea näiltä sivuilta. Kaiken kaikkiaan kaadoimme 19 karhua. Parhaana iltana viisi miestä sai saaliikseen 4 karhua, melko hurjaa, eikö. Itseäni himoitti farmillani odottava jousi. Vieraiden aikana, ei itselläni olisi kuitenkaan mahdollisuutta lähteä jahtiin. Olin treenannut miltei päivittäin ja olin ”melko” varma, että osuisin karhuun kuolettavasti kymmenestä metristä. Olin syöttänyt karhuja muutamassa paikassa vain ja ainoastaan itseäni varten. Ongelma oli syksyn eteneminen. Mitä myöhemmäksi jahtini siirtyisi, sitä epävarmempaa olisi karhun saanti. Karhujen aktiivisuus heikkenee, viilenevien iltojen myötä. En tiedä miksi jousi istui käteeni koko hyvin, ehkä syynä on metsästystausta. Osaan tähdätä ja laukaista, enkä juurikaan enää jännitä jahtitilannetta. Olen kaatanut karhuja koko joukon. Katsellut olen karhuja todella paljon, niin kameran, kuin kiikarinkin linssien lävitse. Tietty se ei ole alkuunkaan sama asia. Olen myös melko kärsivällinen väijyjä ja jaksan istua tuntikausia odottamassa saalista. Aika ei merkitse minulle juuri mitään, ainoastaan lopputulos. Serkkuni tapasi aina sanoa, oli sitten kyse karhu tai susijahdista, että sinun on jaksettava odottaa niin kauan, kunnes eläin tulee paikalle. Ennemmin tai myöhemmin se saapuu. Tämä on täysin totta. Kanadassa metsästäjät usein kysyvät, että mihin aikaan se karhu oikein tulee syötille. No, sitä ei koskaan voi sanoa varmasti, mutta yleisemmin siinä 19.00 – 20.00 välillä. Seuraava kysymys on, miksi siellä pitää sitten olla jo kello 15.00.? Juuri siksi, ettei karhun saapumista voi varmuudella ennakoida. Hajuja tulee aina, vaikka olisi millaiset varusteet. Karhu alkaa liikkua yleensä hyvinkin aikaisin, vaikka ei syötille tulisikaan. Koskaan se ei ole kaukana. Kun olet riittävän aikaisin kyttipaikassa, ehtivät mahdolliset hajut kadota, ennen kuin karhu tulee lähettyville. Karhuja on ammuttu jo kello 3 iltapäivällä. Mikäli menet myöhään, pelotat todennäköisesti karhun paikalta, eikä se tule takaisin ennen pimeää. Siksi.
Passiin
Viimeisten vieraideni lähdettyä, olin jo kuin tulisilla hiilillä. Tuntui, että jousi suorastaan kutsui minua seinätelineestään. Ensimmäisen illan kyttipaikaksi valitsin aivan uuden lavan, jonka olin rakentanut seuraavaa syksyä ajatellen. Karhu tai kaksi oli käynyt syötillä reilun viikon. Niiltä oli mennyt yli kaksi viikkoa uuden syötin hyväksymiseen, vaikka syötti sijaitsi pensaikossa, täysin piilossa katseilta. Olin raivannut pensaikkoon viisi kertaa viisi metriä olevan aukon, jonka keskellä syötti oli. Lava oli reilun viiden metrin korkeudessa. Tuulta ei ollut juuri lainkaan, eikä sateestakaan ollut tietoa. Karhut, muiden eläinten tavoin, eivät mieluusti liiku sateella tai tuulisella säällä, miksi. Metsä on silloin täynnä ääniä, joita ne eivät kykene analysoimaan. Retkituoli lavalla oli kaikin puolin mukava ja siinä kyllä pystyi istumaan pitkänkin aikaa. Olin paikalla jo ennen kello neljää ja tarkoitus oli istua pimeään saakka, mikäli tarvitsisi. Kun olin saanut itseni mielestäni hyvään asentoon, jousi poikittain polvillani, aloin ajatella karhua. Missä se oli sillä hetkellä ja mitä se teki. Tulisiko se takaani vaiko edestä. Päätin antaa sen rauhassa keskittyä ruokaan, ennen kuin tekisin oman siirtoni. Jos se nyt tulisi, tietty. Sininärhet kävivät syötillä useaan otteeseen, etsimässä murusia. Orava onnistui jostain raosta varastamaan donitsin paloja, joita raahasi salaiseen piilopaikkaansa, häntä kaarella. Lavaltani näin lähettyvillä olevalle pellolle ja huomasin piikkisian olevan apilan kukkia etsimässä. Ampuma matkaa minulla olisi melko suoraan alaspäin noin viisi metriä. Jos tuohon tulet, ajattelin, niin onnea tarvitset selviytyäksesi. Olin ”nokittanut” nuolen, kuten sanonta kuuluu, eli. Nuoli oli valmiina jänteellä. Jos karhu tulisi, minun olisi annettava sen ensin aloittaa ruokailu, jolloin sen tarkkaavaisuus herpaantuisi ja voisin vaivihkaa kohottautua ja jännittää jousen. Ampumisen tulisi tapahtua koko lailla nopeasti. Vaikka karhu on puoli sokea, se huomaa herkästi pienenkin liikkeen ja kuulee kaiken. Kuulon ja hajuaistin lisäksi sillä, kuten muillakin eläimillä on vaisto. Se kuuluisa kuudes aisti, joka varoittaa sitä pienestäkin vaarasta. Hanhia lensi ylitseni satoja, pienempinä ja suurempina auroina. Ne tekivät matkaa kohden etelää, pois pohjoisesta työntyvän talven alta. Sorsia lensi myös puiden yllä, vihellyksen saattamina. Ne saapuivat pikkulampiin yötä viettämään. En hievahtanutkaan, lukuun ottamatta jalka ja pakaralihasten huomaamatonta jännittämistä ja laukaisemista ilman varsinaista liikettä.
En oikeastaan odottanut karhua niin vakavasti, se tulisi jos olisi tullakseen. Oli hienoa olla kytiksellä. Istua passissa hiirenhiljaa ja kuunnella metsän ääniä ympäristöstä. Jossain läiskähti majavan häntä. Se oli varmasti pienellä lammella, kutakuinkin sadan metrin päässä. Käänsin varoen päätäni oikealle, piikkisika oli melko tarkasti samassa paikassa. Ilmeisesti se oli löytänyt jotain herkullista. Näillä seuduilla oli paljon piikkisikoja. Ne järsivät puiden oksia ja taimia ja olivat oikeastaan melkoisia tuholaisia. Jos ne onnistuivat pääsemään talvella, hylättyyn mökkiin, ne tekivät sisätiloissa selvää jälkeä. Aivan samoin, kuin pesukarhut. Hmm, ehkä ampuisin loppusyksystä muutaman piikkisian.
Karhut liikkuvat
Melko tarkkaan kello kuusi kuulin selviä rahinoita pensaikosta. Jokin liikkui siellä vaivihkaa, eikä se ollut piikkisika. Suunnilleen samaan aikaan olin edellisenä syksynä kuvannut karhua, aivan tämän lavan läheisyydessä, jonne menisin seuraavaksi. Aikomukseni oli vuorotella näiden kahden lavan välillä. Matkaa lavalta toiselle oli vajaat sata metriä. Nämä lavat oli tehty jousimiehille. Toki kiväärimies voisi myös kytätä täällä, mutta vain yksi kerrallaan. Lavat olivat niin lähellä toisiaan, että jos ampui, niin jokainen karhu lähettyviltä pakenisi metsän suojiin, eikä tulisi ihan heti takaisin. Tämäkin on yksi jousen eduista. Jousella saattoi ampua karhun, vaikka toinen metsästäjä olisi aivan lähellä. Olen nähnyt, miten samalta syötiltä ammutaan kaksi karhua lähes samanaikaisesti.
Jousi oli kevyt polvillani ja suunnittelin mielessäni, miten toimisin mikäli karhu saapuisi syötille. Kaikki äänet olivat hiljenneet, kunnes pyy räpiköi pusikossa. Karhu, jos se karhu oli ollut, oli poissa. En usko, että se oli saanut minusta mitään vainua. Paikka oli uusi ja se pelotti metsän kuningasta. Pimeä laskeutui kuin huomaamatta melko tarkkaan kello 20.00. Yhtäkkiä vain ei enää erottanut maisemia, eikä piikkisikaa pellolta. Koetin kasata tavarani ja häipyä paikalta niin hiljaa, kuin se ikinä oli mahdollista. Yksin metsästyksessä on se huono puoli, että mikäli karhu on lähettyvillä, se kuulee lähtösi ja osaa varoa sinua seuraavalla kerralla. En uskonut, että se oli lähellä, mutta pimeässä hapuileminen, keskellä pensaikkoa, toi toki oman jännityksensä. Tuntui, että kiiluvia silmiä oli kaikkialla.
Toinen ilta
Toinen ilta oli kokolailla ensimmäisen kopio. Piikkisika oli tutulla paikallaan ja hanhia tuntui riittävän pohjoisen tundralta. Närhet tekivät samaa ja orava oli täydessä vedossa. Karhusta en saanut mitään havaintoa, en risauksen risausta. Lupaavaa oli, että edellis illan syötit oli viety ja paikka myllätty. Olin laittanut alustaksi suuren auton renkaan. Donitsit ja ruoka oli renkaan sisällä. Reiän olin peittänyt hyvin laudoilla, joiden päällä painoina oli useita todella suuri ja raskaita kiviä. Kivet olivat hujan hajan ja rengas pensaikon laidassa. Orava se ei ollut ollut. Muistan kaverini Pete kertoneen eräästä jenkkimetsästäjästä. Syötti oli ollut melko lailla samankaltainen kuin omani ja kivet, joita oli puiden päällä, olivat raskaita, jopa miesten siirrellä. Kun Pete oli näyttänyt syöttiä joka oli hajotettu, oli tämä amerikkalainen todennut, että mistä tiedät, ettei tässä ole käynyt orava? No siihen ei ollut juurikaan lisäämistä, että sillä lailla. Jahdeissa kuulee jos jonkinmoista juttua ja epäilyjä ja näkee vaikka mitä. Kuitenkin on sanottava suomalaisten jahtimiesten ja naisten kunniaksi, että ovat yleensä todella taitavia ja asiansa osaavia metsästäjiä. Kuuntelevat ja tekevät kuten neuvotaan ja saavat karhuja. Häivyin jälleen vähin äänin, pensaikkoa tähystäen, josko se vaikka kyttäisi minua jossain.
Kolmas ilta, karhu saapuu
Kun metsästää paljon, kehittyy jonkinlainen vaisto, kuten eläimillä ja joskus vain tuntee, että nyt. Minulla oli tämä tunne ollut voimakkaana koko päivän ja olin varma, että karhu tulee tänään. Ainut asia, jota pohdin oli se, että olin päättänyt mennä tänään siihen toiselle lavalle. Mitä jos karhu nyt tulisikin sille lavalle, jossa olin sitä ensin kytännyt. Jos ja jos. Jossittelu on aina turhaa, eikä johda mihinkään. Paikat olivat myös niin lähellä toisiaan ja niissä oli niin vähän ruokaa, että jos karhu ilmaantuisi paikalle, se todennäköisesti tyhjentäisi molemmat syötit.
Hanhet lensivät kellon tarkkuudella ylitseni. Tältä lavalta en nähnyt sinne, missä piikkisika oli illastanut. Tämä lava oli matala, vain pari metriä maanpinnan yläpuolella. Tässä olin kuvannut karhuja pariinkin otteeseen. Nyt en nähnyt sininärhiä, mutta muutama orava raatoi selkä vääränä donitseja talven varalle. Myös tällä syötillä olivat karhut käyneet jatkuvasti. Tämä oli toinen niistä syöteistä, joita olin syöttänyt jatkuvasti. Kuulin ensimmäisen risahduksen jälleen melko tarkasti kello kuusi. Oletpa täsmällinen, mutisin itsekseni, pidän siitä. Jännitys nosti pulssia väkisin, sitä ei käy kieltäminen. Toinen risaus tuli jonkin ajan kuluttua aivan eri suunnasta. Se kiertää syöttiä ja hakee hajuja tai merkkejä vaarasta. Sitten tuli aivan hiljaista. Koetin hengittää rauhallisesti ja pidin silmäni kiinni. Kun sulkee silmät, kuulee äänet paremmin, eikä näe turhia ”kummituksia”. Kului varmasti reilu tunti, en uskaltanut liikkua milliäkään ja katsoa kelloa, tiesin karhun olevan lähettyvillä. Jossain katkesi kuiva oksa, ehkä joitakin kymmeniä metrejä minusta vasemmalle. Se kiertää ja kiertää. Onpa varovainen, ehkä se onkin jättikarhu. Muistin eläintentäyttäjällä näkemäni jättikarhun, jo osasi olla suuri. Karhusta on kuvia näillä sivuilla kuvagalleriassani. Suomessa on jostain kumman syystä muodostunut käsitys, että mustakarhut ovat pieniä, vaikka ne ovat keskipainoltaan oman karhumme luokkaa. Totuus on se, että nuoria ja pieniä karhuja ammutaan kaikista enemmän, koska ne eivät ole niin varovaisia ja tulevat helpommin syötille. Jättikarhu oli painanut lähes 400 kiloa, korkeutta yli kolme metriä, huh, huh.
Mitä jos sellainen kömpisi nyt pusikosta. Mitä kokemukseeni ja tarkkuuteeni tulee jousella, niin saattaisi olla paras olla ampumatta. Se jättikarhu oli ammuttu varsijousella kahdenkymmenen metrin päästä. Saman verran oli metsän kuningas kyennyt liikkumaan osuman jälkeen. Nuoli oli lävistänyt karhun kainaloiden alta.
Taas oli täysin hiljaista, mutta oravat olivat kadonneet. Korpit rääkkyivät jossain lähettyvillä. Se oli varma merkki karhusta. Korppi on karhun silmät ja se seuraa karhua tiiviisti. Karhu löytää aina ruokaa, josta usein miten liikenee korpeillekin. Kun korpit tulevat, tulee usein karhukin, ja niin nytkin. Loppujen lopuksi se ilmestyi eteeni, kuin tyhjästä. Mitään ääntä ei kuulunut, eikä mikään varoittanut sen tulosta. Yhtäkkiä se vain seisoi siinä edessäni. Otteeni jousesta tiukkeni itsestään ja katsoin silmäkulmieni alta sen liikkeitä. Karhua ei saa tuijottaa, se tuntee katseesi. Katsoin hiukan ohi ja ympärille. Se nuuhki ilmaa ja kohottautui puoliksi seisomaan. Nuori karhu, ylivuotinen. Sinä oletkin viisas ja varovainen, sinusta voi tulla vielä jonkun metsästäjän unelma, mutta ei minun. Ei tällä kertaa. Seurasin sen liikkeitä tarkasti. Karhua katselemalla oppii aina jotain. Se oli hetken aivan paikoillaan ja kuulosteli ympäristöä. Sitten se tassutteli renkaan luo ja pyyhkäisi kivet sivuun kuin ne olisivat olleet lego-palikoita. Se kaapaisi tassuunsa donitsin ja mussutti sitä suupielessään. Sitä ei näyttänyt haittaavan donitsin päällä ollut suojapaperi. Kerran se vilkaisi ylöspäin suuntaani. Suljin silmäni ja odotin hetken. Kun avasin varoen silmäni, sen suupielistä roikkui taas paperia.
Nousin hitaasti seisomaan sentti sentiltä, aina kun se katsoi alaspäin. Seisoin jonkin aikaa aivan suorana ja katselin sen touhuja. Jännitin jousen yhdellä vedolla sen ollessa selkä minuun päin. Valopisteet eroittuivat selvinä mustaa turkkia vasten. Karhu otti renkaan hampaisiinsa ja nosti pystyyn, lipoen kielellä renkaan sisustaa. Sitten rengas luiskahti sen kaulaan, mutta se sai karisteltua sen pois. Minua alkoi naurattaa sen touhut. Matkaa oli ehkä viisi metriä, osuma olisi varma ja varmasti kuolettava, tarvitsi vain päästää jänne. Löysäsin jänteen ja istuuduin varovasti. En halunnut ampua keskenkasvuista pentua, niitä olin ampunut riittämiin. Mieleeni tuli yhtäkkiä, että jättikarhu olisi yltänyt seisaaltaan puremaan minua päähän. Karhu popsi donitseja varmaan puoli tuntia, sitten se poistui etuoikealle. Olin jo nousemassa ja tekemässä lähtöä, kun se palasi takaisin. Onneksi oli vielä sen verran valoa, että näin sen hahmon. Se kieritti rengasta kohti pusikkoa, nosti sen taas suuhunsa ja nuoli sisäpuolta, paperit suupielistä roikkuen. Painava autonrengas vaikutti lelulta sen leuoissa. Nyt se puhdisti myös maan syöttipaikan ympäriltä. Yksikään muru ei jäänyt siltä huomaamatta. Silloin tällöin se jäykistyi hetkeksi, kuuntelemaan metsää. Ehkä jossain liikkui toinen karhu, jonka se kuuli, mutta minä en. Isot uroskarhut ovat vaarallisia nuorille karhuille. Mikäli ne pääsevät yllättämään nuoren uskalikon, se päätyy niiden ruuaksi. Kun karhu oli puhdistanut paikan viimeistä murua myöten, se poistui. Ennen pensaikkoon katoamistaan, se vielä kääntyi ja katsoi suoraan minuun. Ihan kuin olisi tiennyt minun olevan siellä. Pötyä. Odotin viitisentoista minuuttia ennen kuin kapusin alas ja hipsin tieheni. Vau, olipa kokemus. Se olisi ollut ensimmäinen karhuni jousella ja olisin varmasti saanut monta kaveria kateelliseksi. En kuitenkaan ajan kanssa olisi ollut tyytyväinen itseeni. Pentuja ammutaan muutoinkin liikaa, jotta tarvitsisi yhtään enempää. Kokemus oli ollut kerta kaikkisen hieno ja tieto siitä, että olisin saanut tuon eläimen riitti minulle. No, mene ja tiedä, ehkä vielä katuisin, etten kaatanut sitä. Seuraava tilaisuus tulisi ties milloin. Kuitenkin metsästäjän on osattava ja kyettävä olla myös ampumatta. Varsinkin silloin, kun laukaus ei toisi odotettua tulosta. Tuon nuoren ”pienen” karhun ampuminen ei olisi ollut sitä, mitä olin hakemassa. Kenties toisen kerran kohtaisin karhun, joka mykistäisi minut. Silloin toki toivon, että nuoli tai luoti osuisi kohdalleen. Siihen asti voisin vain haaveilla ja harjoitella ja taas harjoitella.
Paul Palmu
|
