Turkispyytäjän matkassa osa 1

Turkispyytäjän matkassa Kanadan saloilla

Seikkailu alkaa

Paksua sikarinsavua, äänekästä puheensorinaa, kelkkojen pärinää, takkuisten koirien rähinää ja haukahtelua. Sikareiden savu leijui paksuna harsona, noiden turkiksiin sonnustautuneiden, rotevien ja parrakkaiden miesten ympärillä. Pakkasta oli reilut parikymmentä astetta ja huuruinen usva oli kietonut tienoon vaippaansa. Olin kuin taivaassa. Yhtäkkiä parisataa vuotta ajassa taaksepäin siirtyneenä. Ahmin jokaisella aistillani kaikkea ympärilläni. Olisin halunnut nähdä itseni toisin silmin. Suupielessäni kärysi sormenpaksuinen sikari. Viikseni ja kulmakarvani olivat huurussa. Hermostuneen jännittyneenä seisoin pienen Algoma-linjan rautatieasemalla, Kanadan Ontariossa, Sault. Ste. Marien kaupungissa. Pienessä, yhdeksänkymmenen tuhannen asukkaan kaupungissa, jota USA:n raja leikkasi, jättäen osan kaupungista USA:n puolelle. Turkishaalarieni sisällä oli hyvä ja lämmin olla. Kymmenien moottorikelkkojen pärinä ja bensiinin käry häiritsivät hiukan, muuten täydellistä tunnelmaa. Samassa juna ryömi hiipien asemalle, kuin esihistoriallinen hirviö, paksun höyrypilven ympäröimänä. Serkkuni John ilmestyi vierelleni, tunkien lippuja taskuunsa. Roiskauttaen mällisyljen muutaman metrin päähän, hän kehotti minua kasaamaan tavaramme. Katselin häntä junan jarrujen kirskuessa korviahuumaavasti. John oli noin 45 vuotias, parrakas ja roteva. Vahva käsivartinen, kuin osa ympäristöä. Hän oli ja näytti pystyvältä mieheltä. Vaikka olin  itsekin iso mies, yli 180 senttiä ja reilut sata kiloa, tunsin itseni jollakin tapaa pojaksi. Osaamatta selittää syytä tunteeseen. Noita käsiä, joita hyväntuulisesti ojenneltiin tervehdykseen, sain puristaa voimalla. Serkkuni John oli träppäri, kuten paikallisesti näitä miehiä kutsuttiin. Eli, turkispyytäjä tai metsästäjä, miten vain. John oli yksi näistä miehistä, joiden toimeentulosta osan antoi ansapyynti. Vaikka olikin suomalaissyntyinen, oli John kuin maisemaan kasvanut. Elettiin vuotta 1988 ja tammikuuta. Laskusiltojen rämähtäessä alas vaunuista, nousimme petroolille ja bensiinille tuoksuvaan vaunuun. Yhdessä kymmenien miesten, naisten, koirien sekä moottorikelkkojen kanssa. Tähän vaunuun jätimme tavaramme muiden tavoin.
-   Ole huoletta. John sanoi.
Huomatessaan huolestuneen ilmeeni. 

• Täällä ei kukaan kajoa tavaroihisi.
  -  Se on kirjoittamaton laki ja pätee, piste.

Seurasin Johnia matkustajille tarkoitettuun vaunuun. Vaunussa oli tavattoman lämmin. Tunnelma hilpeän riemukas. Jälleen kerran koin tuon merkillisen tunteen, kuin eläisin jo mennyttä aikaa. Edessämme olisi kuuden tunnin junamatka, noin. Tuona aikana juna nousisi lähes kilometrin korkeuteen merenpinnasta. John valisti minua tulevasta retkestämme ja määränpäästämme. Sieltä missä jäisimme junasta, meillä olisi lähestulkoon samanpituinen matka moottorikelkoilla Johnin träppialueelle. Kello näytti seitsemää aamulla, junan kolahdellessa liikkeelle. Sikareiden savu ja äänekäs puheensorina täyttivät pienen vaunun. Junan kiihdyttäessä nykien vauhtiaan, yksi elämäni suurimmista seikkailuista oli alkanut.

Kohti tuntematonta

Kaupunki jäi pian taaksemme. Talot harvenivat ja luminen metsä alkoi vallata alaa yhä enemmän. Junan pyörien kolke rauhoitti ja sai oloni uneliaaksi. Mäet kasvoivat, kuin huomaamatta ja luminen maisema oli rikkumaton. Siltoja, kallioleikkauksia ja rinteitä kiertäen, veturi teki töitä hartiavoimin, vetäessään vaunuletkaa perässään. Yhä ylemmäs reittimme nousi. Mäkiset rinteet vaihtuivat pieniksi vuoriksi ja jyhkeiksi kallioiksi. Maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita. Tässä osassa Kanadaa ei varsinaisia vuoria ollutkaan. Niitä oli vasta ”lännessä”, oli John tarkentanut. Nämä ovat vain mäkiä. Kuuntelin Johnin juttuja puolella korvalla, hänen kertoillessaan olosuhteista ja lumen paljoudesta määränpäässämme.
-   Täällä ei luntakaan ole, kuin nimeksi.
-   Odotas kun päästään mökille.
-   Siellä lunta sataa joka pirun päivä. -  Jäljet häviävät hetkessä ja eksymisen vaara on todellinen. -  Kerran viikossa kulkeva juna on ainoa yhteys erämaasta takaisin ihmisten ilmoille.

Olin täysin mykistynyt ohitsemme kiitävistä maisemista. John tönäisi olkaani ja ojensi sikarin.
-  Kartan mukaan olemme Kanadan asutuimmilla alueilla. Hän jatkoi.
-  Odotapas vaan, kun päästään perille.

Sain vain hämärän aavistuksen todellisesta erämaasta, joskin tulisin huomaamaan, etten siltikään ollut ymmärtänyt.
-   Kaverini eksyi täällä ensimmäisellä reissullaan, oli vielä eukkokin matkassa. John jatkoi juttujaan.
-   Hortoilivat metsissä kolme päivää ja osuivat lopulta vahingossa rautatielle.
-   Hyvä onni, vain varpaat toisesta jalasta jäivät matkalle.

Olimme tehneet matkaa parisen tuntia, kun junan vauhti alkoi hidaastua. Aikansa nykimisen ja kolistelun jälkeen se pysähtyi kokonaan. Pian korviimme kantautui tieto, että veturi oli hajonnut. Joutuisimme odottelemaan toista veturia jonkin aikaa. Se tulisi joltakin sivuraiteelta. Sytytin sikarin ja otin rennomman asennon penkillämme. Minun puolestani vaikka kuinka kauan. Tämä oli se maailma, jonne tunsin kuuluvani. Mieleeni tuli se, miten usein olinkaan ajatellut, että olin varmasti joskus edellisessä elämässäni ollut täällä. Kenties kulkenut samoja polkuja Lewis Wetzelin, Daniel Boonen, Johathan Zanen taikka Davy Crocketin kanssa. Muutamia mainitakseni. Seisonut hämärtyvässä illassa Superiorin rantamalla luodikkooni nojaten. Hengittänyt suurten metsien tuoksua, kuunnellen kuikan rääkäisyjä usvaiselta järvenselältä. Niin, kuka tietää. Kaipuuni näihin erämaihin oli ollut voimakas jo lapsesta saakka.

Toinen veturi saapui paikalle reilun tunnin odottelun jälkeen ja matkamme jatkui. Aika kului, kuin hanhen siivillä. Olin täysin uppoutunut ikkunasta avautuvaan maisemaan ja hätkähdin hereille Johnin tönäistessä olkaani.
-   Aletaan olla perillä poika.

Tuo poika nauratti hiukan, mutta annoin sen olla. Jännitys sai veren kiehumaan suonissani. Nyt alkaisi todellinen seikkailu. Nyssäköitä heiteltiin alas vaunusta rataa vierustavaan lumihankeen. Heilautimme kättämme loittonevalle junalle. Viikon päästä näkisimme jälleen jos Luoja soisi. Meidän lisäksemme samaan paikkaan jäi viisi muuta metsästäjää. Tavaransa ja nyssäkkänsä keräiltyään, he suunnistivat taustalla ainoana ja yksinäisenä seisovaa taloa kohti.

John viittoi minua peräänsä.
-   Eräs entinen junan kuljettaja asuu täällä. Hän osoitti taloa.
-   Käydään tapaamassa ukkoa paluumatkalla.
-   Nyt meillä on vähän kiire, jotta ehtisimme mökille ennen pimeää.

Vilkaisin kelloa, puoli kaksi. Erään pylvään juurelta John kaivoi esille lumilapion. Sitten hän kahlasi nivusiin ulottuvassa lumessa suuren kohouman luo ja alkoi kaivaa. Seurasin huvittuneena ukon touhuja. Hetkessä lumen alta paljastui pressu. John lapioi enimmät lumet pressun päältä.
-   Anna vähän kättä.

Tartuimme pressun reunaan ja revimme sen sivuun. Pressun alta paljastui lumikelkka ja kohta toinen. Pari ahkiota, muutama bensa kanisteri ja joitakin pakkauksia joista en tiennyt mitä ne sisälsivät. Minua nauratti. Ilma oli kuulaan kirkas ja purevan kylmä. Vuorilla näkyi usvaa siellä täällä. John nyki kelkkaa käymään. Mielessäni välkähti epäusko. Tuo piru ei ikinä käynnisty. Lumen alta kaivettu kelkka, tässä pakkasessa. Samassa pärähti moottori käymään, kuin minulle ilkkuen. John viittoi minua luokseen.
-   Anna vähän kaasua, älä päästä sammumaan.
Vatsaani kouristi. En ollut koskaan ajanut lumikelkkaa. Ylpeyttäni, en ollut maininnut siitä  Johnille. Moottoripyörää kylläkin. No en uskonut tätä kovin paljon vaikeammaksi. Toinen kelkka tarvitsi pienen ruiskeen ”dynamiittia”. Herkästi syttyvää sytytin nestettä tulpan reikään, ennen kuin suostui pätkien käynnistymään. Heti kun koneet hiukan lämpenivät, teimme pari pientä kierrosta. Se sujui yllättävän hyvin. Olin vain turhan varovainen kaasun kanssa ja sohin jaloillani tukea, kun luulin kelkan kaatuvan. Mitä se ei tietenkään tehnyt. Sitäpaitsi radan vieressä oli jonkin verran tampattu alue. Sitten vain tavarat ahkioihin, lujasti kiinni ja menoksi. Sain viime hetken oivalluksen ja kalastin repustani puolikkaan viskipullon haalarieni taskuun. John oli tehnyt kymmenisen vuotta aiemmin täydellisen elämän muutoksen, eikä ottanut enää edes kaljaa. No, siitä tuskin on haittaa kenellekään, että jättää viinakset. Itse pidin tiukasti kiinni elämän pikku paheista.

Erämaan kutsu


John kaasutti edellä valmista kelkkareittiä, minä perässä ja kyyti oli kylmää. Johnin kelkan perästä pölyävä lumi jäädytti oitis naamani ja silmäripseni. Niskaan kerääntyi lunta, joka valui inhottavasti paidan alle. Ei perkele. Pysäytin kelkan, vedin huivin kasvojeni suojaksi ja hupun päähäni. Sidoin sen tiukkaan, niin että vain silmät jäivät näkyviin. Miksi pirussa en ollut ajatellut laseja. Kaasutin jälleen Johnin perään. Mies oli jäänyt odottelemaan minua. Päätään nyökäyttäen hän kysyi, kaikki Ok. Viittasin takaisin, anna palaa. Toista tuntia seurailimme valmista reittiä ja se oli helppoa. Matkamme taittui hyvää vauhtia. Sitten näin Johnin ohjaavan kelkan sivuun ja pysähtyvän. Kurvasin kelkkani hänen vierelleen. John pyysi elein minua sammuttamaan koneen.
-   Tästä lähdemme sitten omalle reitillemme. John viittoi kohti metsää.

Katsoin osoitettuun suuntaan. Mille ihmeen reitille, mietin. Hanki näytti koskemattomalta. John ojensi minulle sikarin ja pistimme palamaan. Pilkin ”evääni” esille ja otin neuvoa antavat.
-   Kaverini oli täällä viime viikolla. John kertoili. 
-   Kyllä ne jäljet siellä on. 
-   Eiköhän lähdetä, koeta pysyä perässä. Ja taas mentiin.

Nyt alkoi varsinainen hauskuus, jota en koskaan tulisi unohtamaan. Painelimme pieniä mäkiä ylös ja toisia alas. Ylitse ojien niin, että vesi roiskui vaikka pakkasta oli ties kuinka paljon. Reittimme kulki jokien varsia myötäillen. Seuraten puroja, rotkoissa ja painanteissa. Hiljalleen aloimme nousta yhä ylemmäs ja lysti loppui. Yhtäkkiä ajoin ns. jäljiltä sivuun, pehmeään lumeen ja kelkka kaatui kyljelleen. Itse loikkasin kyydistä ja olin samassa kainaloita myöten lumihangessa. Katos pirua, ähisin ja koetin repiä kelkkaa pystyyn. Se olikin helpommin sanottu, kuin tehty. Kelkka oli melko painava ja kun ei jalkojen alla ollut pitävää pohjaa, niin usko meinasi loppua. Oli ihan pakko ottaa pienet näkäräiset. John hurautti paikalle juuri kun olin saanut kelkan jotakuinkin jalaksilleen.
-   Kaikki kunnossa. Hän huusi ja virnuili huurteisen partansa takaa.
-   Nyökkäsin, ala painua.

Mitä ylemmäs nousimme, sitä helvetillisemmäksi meno muuttui. Tämän tästä kelkka karkasi vanhoilta jäljiltä ja juuttui lumeen milloin mitenkin päin. Repimistä ja reuhtomista ja taas mentiin. Paita alkoi
kastua, mutta viski maistui erinomaiselta. Puolentusinan kaatumisen jälkeen alkoi olla oikeasti lämmin.
Tuli mieleen vanha volga vitsi. Volga kiihtyy alamäessä ja kuski ylämäessä. Tämän pirun kelkan ohjaimissa kuski kiihtyi myös alamäessä. Mäet alkoivat olla jo sen verran suuria, että pirun kelkasta loppui yksinkertaisesti veto. Muistelin mainoksia, joissa kelkoilla ajetaan niin, että lumi pölyää. Nooh, mainokset tiedetään. Se tuli taas kerran todistettua. Sitten pyörähti John. Jyrkässä alamäessä kelkka ajautui ulos vanhoilta jäljiltä ja tyhjän päälle kinokseen, niin että lumi pölisi. Nauroin vedet silmissä. John oli kuin lumiukko. Istuimme ja polttelimme sikarit. Olimme ne varmasti ansainneet. Eikä tässä tosissaan voinut hermostua, niin fantastisia olivat ympäröivät maisemat. Ja olihan kelkan mäkiä ylös työntämisessä ja alas vetämisessä oma huumorinsa. Kirosin hartaasti, että olin unohtanut kamerani. Miten olin saattanutkaan unohtaa jotakin niin tärkeää. Olisimme voinut ikuistaa tämän kaiken myös kuvin. No, käynyt mikä käynyt. John ei koskaan pitänyt mukanaan kameraa. Rikkoisin tai hukkaisin sen anyway. Kuului vastaus.

Matka taittui hitaasti, mutta varmasti. Aloimme olla metsäisimmillä alueilla ja ajelimme paljon järvien jäillä. Huomasin Johnin viittoilevan sivulleen, ajaessamme erään järven rantaa. Vilkaisin osoitettuun suuntaan ja näin järven toisella puolen hirvilauman. Valtaisia Kanadan ”mooseja”, joiden elopaino saattoi nousta tonniin. Sarvien väli parhaimmillaan pari metriä. Kerta kaikkisen upeita ja uljaita eläimiä. Ne olivat jäällä susia paossa. Jäällä ne pystyivät vähäisen lumen vuoksi puolustautumaan suht hyvin susia vastaan. Metsässä, parin metrin lumikinoksissa ja erilleen ajettuina ne olivat kuoleman vaarassa noiden ajospesialistien kanssa. Hämärä oli jo aavistettavissa, kun viimein pienen järven ylitettyämme pysäytimme kelkat, puoliksi lumeen hautautuneen mökin edustalle. Kello oli vähän yli seitsemän.
-   Pirun hyvä ajokeli. John huikkasi, puistellessaan lunta niskastaan.
-  Teimme melkein ennätyksen.

Katsoin ukkoa. En tiennyt oliko äijä tosissaan vai piruiliko ajotaidoilleni. Minusta matkantekomme oli tuntunut kaikelta muulta, kuin ennätykseltä. Toisaalta muistin Johnin sanoneen ennen lähtöä, että ottaa kuutisen tuntia junalta kämpälle. Olimme käyttäneet noin viisi ja puoli. Lapioimme lumet oven edustalta ja ahtauduimme pieneen mökkiin. Mökissä oli vain yksi huone, noin kolme kertaa neljä metriä. Suuri laveri, armeija mallinen kamina keskellä lattiaa. Pieni propaani keittolevy, hyllyjä pitkin seiniä ja erilaista tavaraa. Kattiloita, pannuja, ansarautoja ja muutama sudennahka. Tämä oli nyt träppärin maja, olin haltioissani.
-   Laitetaan tulet kaminaan, ota sinä tavarat sisään. John antoi ohjeita.
-   Ehditään vielä majavaloukuille, kunhan pidetään kiirettä.

Majassa oli pieni eteinen, jota käytettiin puuvarastona. John oli saanut tulet hyvälle alulle, raahatessani viimeisiä tavaroita sisään. Mökki lämpeni yllättävän nopeasti.
-  Siideriä. John viittasi sytykkeisiin. 
-  Hyvää puuta, palaa kuin ruuti.

John mätti kamiinan niin täyteen, kuin se vain oli mahdollista. Painelimme takaisin ulos ja kelkkojemme satuloihin. Mennä pärryytimme pitkin järveä. Seurasimme rantaa joelle, jonka viertä nousimme pienelle lammelle. Suuri majavakeko nökötti keskellä lampea. Lampi oli arvatenkin majavien työtä. John lapioi lunta merkkikeppien luota ja hakkasi avannot auki. Majavaraudat tai paulat asetettiin tuoreisiin, käsivarren paksuisiin lepän runkoihin. Majava ei voinut vastustaa tuoretta leppää taikka haapaa. Kun se tuli jyrsimään löytämäänsä herkkupalaa se jäi ansoihin. John kertoi loukussa majavan kokevan nopean ja kivuttoman kuoleman. Tarkastimme viidet raudat ja saimme kaksi pulleaa majavaa.

-   Ei hassummin. John hymyili. Komeita elukoita, saamme hyviä suden syöttejä.

Kuoleman kosketus

Pimeä laskeutui yllemme, kuin varkain. Lähtiessämme lammelta paluumatkalle, näkyvyyttä ei juurikaan enää ollut. Olimme järven puolivälissä, kun näimme sen. Sydän löi muutaman ylimääräisen lyönnin. Tulen loimotus erottui hyvin pimeyttä vasten. Mökki paloi, perkele. Kaahasimme mökille minkä kelkoista pääsi ja kurvatessamme mökin edustalle näimme katon olevan tulessa.

JATKUU......