METSÄSUSIEN JÄLJILLÄ KANADAN ONTARIOSSA Kulunut talvi on ollut kertakaikkisen pirullinen. Ensin satoi vettä kaatamalla kolme kuukautta. Joulukuu oli ennätyslämmin ja varsinainen talvi antoi odottaa itseään aina tammikuun lopulle asti. Sama vitsaus vaikutti Kanadan Ontariossa ja surkea lumitilanne oli pitänyt meitä epätietoisuudessa koko talven. Olimme tehneet lähtöä eläimistä viekkaimman ja pelottavimman jäljille syksystä saakka. Kanadan metsäsusi (Timber wolf ) hakee vertaistaan oveluudessaan ja metsästystaidoissaan. Mikäli lunta ei olisi saatu maahan, olisivat haaveet tuon harmaan viirusilmän löytämisestä Kanadan erämaista, voinut haudata sen sileän tien. Toki emme sitä etukäteen tienneet, mutta Canadian Timber Wolf tulisi näyttämään meille sen osaamisen ja taidon, minkä vuoksi se hallitsi noita suunnattomia erämaita. Juhani, Seppo, Jaakko ja Leo olivat saaneet tuskailla jahtinsa onnistumisesta viimeiseen hetkeen. Jahdin aloitusajankohdaksi oli sovittu 13.2. 2007 ja jahti lyötiin lopullisesti lukkoon ainoastaan viikkoa ennen määräaikaa. Vihdoin viimein koitti kauan odotettu lähtöaamu ja tapasin miehet Vantaan lentoasemalla varhain lähtöpäivän aamuna. Seppo oli joutunut jäämään pois ryhmästämme työkiireidensä vuoksi, mutta meitä se ei juurikaan haitannut. Lufthansan kone nousi ilmaan tunnin myöhässä. Kova aiheutti ongelmia koneiden laskuissa. Yhtä kaikki, olimme Frankfurtissa riittävän ajoissa, jotta ehtisimme jatkolennollemme Torontoon. Kovasta tuulesta huolimatta, Airbussin pyörät koskettivat Toronton, Pearsonin lentokentän lumetonta pintaa, lähestulkoon aikataulun mukaisesti. Yleensä lensin jahtikohteeseen vähintään viikkoa ennen ryhmän saapumista, jotta ehtisin hoitaa kaikki mahdolliset ongelmat ennen metsästäjiä. Nyt olin kuitenkin poikkeuksellisesti ryhmän mukana ja se kostautui välittömästi. Taksit ja lumi Luottokorttini oli vioittunut juuri ennen matkaa, enkä ehtinyt saada uutta. Kortin lukijat eivät kyenneet lukemaan kortin magneettiraitaa ja vastaus yleensä oli: Kortti tuntematon tai ei voimassa. Ongelma nousi esiin heti autoa vuokratessamme. Toronton tullissa oli ollut tehoratsia ja meitäkin ratsattiin reilu tunti, joten huumorissamme oli jo valmiina pieni särö. Aluksi kaikki vaikutti menevän kivuttomasti, mutta sitten tyssäsi. Kortti ei käy, ilmoitti Hertzin virkailija tyynen rauhallisest. Ok, vastasin yhtä ilmeettömästi. Kysyin, että sopiiko jos käytämme ystävämme korttia. Nainen nyökkäsi hymyillen ja otti Juhanin kortin vastaan. Sitten hän vaati Juhanin ajokorttia. Kerroin, että minä olen kuljettaja ja annoin ajokorttini. Ystävälläni ei ole ajokorttia mukana, koska hän ei aja, ainoastaan passi. Meitä alkoi närästää. Eli, mikäli mummoni olisi mukana, niin hän ei voisi maksaa autoani, koska hänellä ei ole ajokorttia ja ajokorttia hänellä ei tietenkään ole, koska hän ei aja autoa, niinkö. Valitan, nämä ovat säännöt. Johan oli hauskaa. Kokeilimme muitakin tiskejä, mutta kuten tuli jo mainituksi, olimme rosvoja, eikä kellään ollut halua auttaa meitä. No, asiaa oli turhaa vatvoa siinä. Hertzin autovuokraamolle annamme tässä yhteydessä kimpun risuja sekä kymmenen miinuspistettä ja varoitamme jokaista lukijaamme sortumasta ko. vuokraamon tiskille missään päin maailmaa. Palvelu kaikin puolin oli ala-arvoista. Pyydämme myös lukijoitamme huomioimaan edm. seikan, että myös maksajan täytyy olla ajokykyinen ja hänellä tulee olla ajokortti, vaikka ei autoon koskisikaan. Ilman luottorajaa oleva platina kortti ei kelpaa Hertzin autovuokraamolle, että sitä rataa. Eikä paljoa puuttunutkaan, ettemmekö olisi jääneet matkalle. Kuljettaja ” mikä lie” ei ollut ajanut koskaan autoa lumella jos yleensä ollenkaan. Ajo oli täysin holtitonta, nykivää ja seilaavaa, kertakaikkisen hirvittävää. Olen melko varma, ettei kuski nähnyt juuri mitään. Jokaisen vastaantulijan kohdalla ukko jarrutti voimakkaasti tai ajoi lähestulkoon ojaan. Onneksi mitään ”hirmumyrskyä” ei ollut mailla eikä halmeilla ja lumisadekin lakkasi heti kohta Torontosta päästyämme. Ajokeli oli kertakaikkisen loistava ja tie täysin kuiva. Saatoimme huokaista helpotuksesta. Lumisateessa emme olisi päässeet koskaan perille, vaan sudet olisivat saaneet järsiä jäännöksiämme valtatien varresta. Pääsimme kuin pääsimmekin onnellisesti perille Sudburyyn tosin muutamia vuosia vanhenneina ja selvästi lisää harmaata päihimme saaneina, mutta elävinä. Maksoimme mukisematta pyydetyn huippuhinnan ja toivotimme kuskin puolikkaalle hyvää paluumatkaa pirullisesti virnistellen. Jokaisen mielessä käväisi pieni toive siitä, ettei äijä selviäsi ehjin nahoin takaisin Torontoon. Virus iskee Jaakko oli jo hiukan kipeänä tullessamme ja koska edellinen yö oli haihtunut tavoittamattomiin taksin kyydissä, päätimme pitää lepopäivän. Noudimme ministeriöstä suden kaatoluvat ja kiersimme aikaa tappaaksemme kauppoja. Löysimmekin kaikkea tarpeellista, kuten itselleni kunnon talvibootsit. Pakkasta oli nimittäin yli kaksikymmentä astetta ja lisää oli tulossa. Tulisi aika rapeat kelit, eikä vaatetta ollut koskaan liikaa. Ystäväni ja outfitterimme, Pete, ilmoitti olevansa vielä yhden päivän työssään kiinni ja ehdotti, että aloittaisimme vasta perjantaina. Se sopi meille ja sitäpaitsi ilma oli kerta kaikkiaan pirun kylmä. Torstaina kävimme tarkkuuttamassa aseet ja ihastelimme lukuisia suuria sudenjälkiä siellä täällä. Itse sairastuin torstai-iltana. Ilmeisesti mukanamme oli seurannut jokin pöpö, joka iski nyt kiinni suden terävin hampain. Tuloyö oli ollut erittäin kylmä ja olin hyppinyt Torontossa kadulla vähissä vaatteissa taksia jahdatessani. Motellihuone oli ollut mielettömän kylmä tullessamme ja tiesin heti, että nyt käy huonosti. Olin palellut koko yön vaikken yleensä koskaan tunne kylmää. Nyt olin sitten sairas ja kuumeessa. Jaakko köhi kuten aiemminkin, muuten ei näyttänyt huonolta, vielä. Peuroja, kettuja ja kotkia Peten rakentamat kyttipaikat olivat erinomaisesti sijoitetut ja paikat huolella valitut. No, mieshän harrasti aktiivisesti myös ansapyyntiä ja tunsi hyvin niin sudet, kuin muutkin nelijalkaiset. Perjantaina aamusta varhain ryhdyimme tositoimiin. Pete oli syöttänyt susia alueellamme jo pari viikkoa ja jälkiä oli kaikkialla. Peuroja näimme siellä täällä. Peurat viihtyivät täällä hyvin ja niiden vanavedessä luonnollisesti suuret metsäsudet. Pete oli pystyttänyt kyttipaikoille myös kalastuksessa paljon käytetyt ”teltat”, joissa oli propaanilämmittimet ja retkituolit. Teltat tarjosivat varsin viihtyisät ja mukavat oltavat. Perjantaina tuuli melko voimakkaasti ja paria telttaa piti etsiä läheisten puiden oksilta. Ruuvasimme ne tiukemmin maahan kiinni, eikä ongelmia jatkossa enää ollut. Miesten kyttipaikat olivat suhteellisen lähellä toisiaan ja ideana olikin juuri se, että sudet aluetta kiertäessään osuisivat pakostakin jonkun kohdalle. No, tulisimme vielä huomaamaan, että Canadian Timber wolf oli maineensa veroinen. Perjantaina ei ollut susi havaintoja. Leo oli ihaillut komeita kotkia, sekä valkopäisiä, että ruskeita. Juhani näki kauniin punaruskean ketun, jota korpit hätistelivät. Korppeja riittikin syöteillä vaivaksi asti. Korppi liittyy vankasti saalistaviin eläimiin. Karhun ollessa kyseessä, korpit toimivat karhun silminä ja seuraavat tarkasti metsän kuningasta, joka yleensä johdattaa ne ruuan luo. Suden taas ollessa kyseessä, korppi on tarkkailija, jonka käytöstä susi puolestaan seuraa. Linnut havaitsevat vaaran jo kaukaa ja varoittavat metsäsutta ajoissa. Yhteistyö näiden eläinten välillä toimii kitkatta. Korpit tulevat syötille yksi kerrallaan. Ensin tulee tiedustelija, joka käy ikäänkuin varmistamassa, ettei saalis ole enää elossa ja, että paikka on turvallinen. Sitten tulee seuraava jne. Sudet liikkuvat usein miten pareina tai laumassa, yksinäisiä tapaa harvemmin. Sudet tarkkailevat aluetta korkeilta kallioilta, mistä ne näkevät hyvin koko alueen ja siellä liikkuvat eläimet, kuten peurat. Sudella on erinomainen näkö, eikä mikään jää siltä huomaamatta. Sudella on lisäksi erittäin hyvin kehittynyt kuudes aisti, joka varoittaa eläintä silloinkin, kun mitään ei ole näkyvissä. Sutta, kuten karhuakaan ei kannata tuijottaa, eläin aistii sen heti ja muuttuu hyvin varovaiseksi tai poistuu paikalta. Intiaanit sanovat, että kun seuraat saaliseläintä sen lähestyessä syöttiä, niin älä koskaan tuijota itse eläintä, vaan katsele sen ylitse tai ohitse, muutoin se aistii sinut. Miehet kyttäsivät teltoissa muutaman tunnin, jonka jälkeen lähdimme aamiaiselle. Päivä kirkastui nopeasti. Näillä leveysasteilla sekä pimeys, että valkeus nousevat ja laskevat yhdessä hetkessä. Metsästimme tällä kertaa Sudburyn länsipuolella, Ontarion Provinssissa, Nairnin kylän ympäristössä. 46:lla pohjoisella leveysasteella, melko tarkkaan samalla korkeudella sijaitsee mm. Geneva, Zagreb ja Milano sekä alpit. Ranskan ja Italian rajalla. Olimme siis koko lailla etelässä vaikka pakkasen kourissa kärvistelimmekin. Aamiainen oli juuri niin valtaisa, kuin amerikkalainen tai Kanadalainen aamiainen vain saattoi olla. Vatsat pömpöttäen ajaa köröttelimme takaisin susien maille. Aloitimme iltapäiväjahdin melko tarkkaan kello neljä. Aikaa teltassa istumiseen jäisi noin kaksi ja puoli tuntia. Nyt saisivat sudet astua näyttämölle. Omasta mielestäni ja serkkuni oppien mukaan sutta väijyttäessä ja sen saamiseksi oli vain ja ainoastaan yksi tehokas keino. Oli istuttava passissa tasan niin kauan kuin sudelta kesti ilmaantua paikalle. Suden kärsivällisyys on rajaton, eikä se ota turhia riskejä. Toki tulipalopakkasessa ei ollut miellyttävää istua, mutta se oli ainut tapa. Sudet eivät tulleet iltasellakaan, emmekä halunneet istua metsässä koko yötä. Palasimme motelliin ja kävimme nauttimassa maukkaan illallisen. Tunsin olevani kuumeessa, eikä metsässä loikkiminen millään tavoin ollut auttanut asiaa. Tosin en myöskään voinut laistaa tehtävistäni. Toivoin vain, että kestäisin jaloillani tulevan viikon, enkä saisi keuhkokuumetta. Lauantai, toinen jahtipäivä Pakkasta – 30 ja ilma kuulas ja kirpeä. Herätys kello 05.00 ja lähtö metsään 06.00. Koko joukko vaikutti vielä pirteältä ja innokkaalta, se oli hienoa asia. Oloni oli kertakaikkisen kurja, mutta luonne taas ei antanut tuumaakaan periksi, viisasta tai ei. Ukot metsään ja Peten kanssa lähdimme laittamaan syöttejä riistamaillemme. Alueen metsissä liikkui susia runsaasti, eikä siellä ollut muuta liikettä. Yksityismaille kun ei Kanadassa kellään ole mitään asiaa. Peurat ja sudet olivat liikuskelleet kaikkialla talon ympärillä ja lähimaastossa. Piikkisikanuorukainen oli kotiutunut talon vanhalle kuistille ja kyyhötti kuistin nurkassa peloissaan. Pete lähti viemään syöttejä susille ja minä laitoin tulet uuniin. Olin jättänyt pari patteria peruslämpöä antamaan ja mökki lämpeni nopeasti. Pete viipyi kierroksellaan pari tuntia, oli aika palata hakemaan kundit pusikosta. Kettu ja korppeja, kuten aiemmin, missä olivat sudet. Olimme huomanneet tien vierustalla pari peuranraatoa ja aioimme napata ne kyytiin iltajahdin jälkeen. Aamiaisen jälkeen piipahdimme kaupungilla hankkimassa ”täydennyksiä” ja palasimme pakkasen kynsissä rimpuilevaan metsään. Pakkanen kiristyi iltaa kohden ja ilmassa oli hiukan lunta. Lämpenevää oli luvattu joka ikinen päivä, mutta mitään merkkejä lauhtumisesta ei ollut havaittavissa. Kolmen jälkeen iltapäivällä Pete ajoi jälleen miehet kyttipaikoilleen. Jaakon köhä oli hiukan pahentunut, eikä kuulostanut lainkaan hyvältä. Itse imeskelin kurkkupastilleja aski tolkulla ja koetin pysyä elävien kirjoissa. Leo ampuu sutta Iltajahti sujui ilman kommelluksia, paitsi, että Leo pääsi ampumaan sutta. Susi oli tullut syötille syötin takaa pensaikosta, kuin tyhjästä. Matkaa oli parisataa metriä, ei aivan helppo juttu. Juuri sillä hetkellä kun Leo painoi liipasinta, susi pyörähti ympäri ja luoti meni takaa reilusti ohitse. Liipasinkäskyä ei voi peruuttaa vaikka näkisikin saaliin liikkuvan. Kaksisataa metriä on sellaiseen reagointiin liian pitkä matka. Susi ei ollut hirveästi säikähtänyt, loikkasi vaan sivuun ja ihmetteli poistuessaan, että mitä tapahtui. Leo oli syystä harmissaan vaikka turhaan. Hienoa oli se, että ensimmäinen susi oli nähty ja sitä oli jopa päästy ampumaan. Juhani ja Jaakko eivät olleet nähneet muita kuin korppeja. Leo sai kuulla kunniansa, kun oli ampunut ohitse ja ”missannut” suden, vaikkei syy tietenkään Leon ollut. Metsästys on juuri tällaista, koskaan et voi tietää, etkä aavistaa. Eivätkä miehet toki tosissaan olleet, piikittelivät vaan harmistuneina siitä, että susi oli onnistunut välttämään kohtalonsa. Leo on erinomainen ampuja, sanoi Juhani myöhemmin, siitä homma ei varmasti ollut kiinni. Yhtä kaikki, susi oli tiessään ja aamulla jatkettaisiin harjoituksia. Poimimme peuranraadot tien laidasta. Toinen oli jo vanha raato ja osittain syöty, toinen lähes koskematon ja aivan tuore. Näistä saadaan huippusyötit, Pete virnisteli. Vietimme iltaa Steak House Mr Ribb:issä ja miehet nauttivat valtavan suuret, lähes kilon painoiset pihvit. En ole kuunaan nähnyt niin suurta lihakimpaletta kenenkään lautasella. Miltei kymmenen senttiä paksu, kertakaikkisen julmettu. Pihvit oli paistettu ja esi höyrytetty taidolla, ne olivat uskomattoman mureita. Moista lihamäärää ei olisi edes voinut kuvitella syövänsä, ellei se olisi ollut niin mureaa ja suussa sulavaa. Erinomainen, pehmeän maukas punaviini kruunasi nautinnon. Steak Housessa palvelu oli ensiluokkaista, kaiken kukkuraksi osa tarjoilijoista puhui virheetöntä suomea. Ravintola oli intiimi ja siisti, erittäin miellyttävä ja ihana kokemus. Päätimme siltä istumalta palata sinne takaisin jo tällä matkalla. Annamme ravintolalle ja sen henkilökunnalle täydet 10 pistettä. Päivä oli ollut pitkä ja koska kunto oli kuin vanhuksella, ei unta tarvinnut sen koommin odotella. Sunnuntai – 40 celciusta Sunnuntai aamu oli kietoutunut tiukasti harmaaseen vaippaansa. Mittari näytti -40 astetta. Hyi hitto, johan osasi olla kylmää. Jaakko ärisi köhäisenä peiton alta, ettei liiku tänään minnekään, siksi huono oli olotila. Itselläni olo oli yhtä surkea, mutta olin työssä ja vastuussa tästä ryhmästä, enkä luovuttaisi kuin pakon edessä. Pete antoi Juhanille ja Leolle uusia propaanipulloja ja kävi viemässä peurat ensin paikoilleen. Pete kertoi minulle, että paloittelee peurat ja sijoittelee osia sinne tänne. Pete on kaveri, jolta hommat luistaa. Mies ei turhia höpise, eikä ihmettele, vaan toimii. Kesti noin puoli tuntia, kun näimme ukon kaasuttelevan meitä kohti. Peuranruhot olivat paikoillaan. Nostin peukaloni molemmille miehelle onnen toivotuksena. Koettakaa saada ne kiikaritähtäimeen. Johan osasi olla kylmä, piru vieköön. Ei tietty minulla, joka istuin lämpimässä autossa, mutta susilla ja muilla elikoilla, urheista metsästäjistämme puhumattakaan. Pete palasi lopulta ja ajoimme kelkan peräkärriin, aikomuksenamme oli piipahtaa farmilla, katsastamassa tilanne. Jätimme Peten maasturin kelkkoineen aamiaispaikkamme pihamaalle, jossa ne olisivat suhteellisen hyvässä turvassa ja jatkoimme matkaa minun vuokra-autollani. Farmi lepäsi neitseellisenä lumen keskellä, enimmäisten auringonsäteiden kullatessa puiden latvuksia. Lunta ei paljoa ollut, mutta tarpeeksi. Suden jälkiä oli kaikkialla. Yhdet erittäin suuren suden jättämät jäljet kulkivat aivan piharakennusten sivuitse peltoaukealle. Piikkisikanuorukainen nuokkui siinä missä aikaisemminkin. Syötin ympäristö oli täynnään suden jälkiä, susia oli ollut useita. Farmin takana kohosivat suuret kalliot, siellä susien oli hyvä ja turvallinen olla. Farmin mailla ei liikkunut ketään ja kallioilta näki kaiken, mitä ympäristössä tapahtui. Päätimme samassa Peten kanssa, että toisimme jonkun miehistä tänne heti ensi tilassa. Lämmitimme vanhan talon lämpimäksi ja nautimme olostamme. Kaikissa kyttipaikoissa oli uudet syötit, nyt saisivat sudet tulla. Ja pirun ilma voisi hiukan lämmetä. Pohdimme susien käyttäytymistä ja eritoten sitä, että missä ne luurasivat. Tulipalopakkanen ei toki innostanut liikkumaan sen paremmin meitä kuin susiakaan, mutta iltapäivisin ilma oli täysin siedettävä. Sudet, kuten muutkin eläimet, kuluttivat kovassa pakkasessa runsaasti energiaa, eivätkä ne voineet juoksennella turhan päiten. Se saattaisi maksaa niiden hengen. Kun ja jos ne lähtivät liikkeelle, niiden oli löydettävä ruokaa. Susi oli näiden koskemattomien erämaiden ehdoton valtias. Susilauma haki saalistajana vertaistaan. Susien yhteistyö oli niin tiivistä ja mutkatonta, ettei saaliseläimellä ollut juurikaan toivoa. Suuret jättihirvet onnistuivat välttämään murskaavat leuat ja hampaat vain ja ainoastaan järvien jäillä. Metrisissä kinoksissa niillä ei ollut mitään toivoa. Nyt oli ollut erittäin poikkeuksellinen ja vähäluminen talvi, lunta ei ollut nimeksikään. Peurat saattoivat, mikäli havaitsivat sudet riittävän aikaisin, paeta noita säälimättömiä saalistajia pitkin kantavin loikin. Kanadan metsäsusi voi painaa jopa sata kiloa. Olen nähnyt useita yli kahdeksankymmenen kilon painoisia petoja. Pituutta pedolla oli tuolloin jopa kaksi metriä ja kolmekymmentä senttiä kuonosta hännänpäähän. Kanadan metsäsusi poikkeaa eurooppalaisesta sukulaisestaan melko lailla. Eurooppalainen susi on melko ”rimpeli” ja hontelo, pitkäkoipinen ja luihu viirusilmä. Kanadan metsäsusi on jykevä ja harteikas, näyttää erittäin voimakkaalta ja myös on sitä. Molemmat ovat kestäviä juoksijoita ja niiden kärsivällisyys on rajaton. Susi tietää saavansa saaliseläimen kiinni tämän väsyessä, eikä sillä ole kiirettä, vaikka nälkä kuinka kalvaisi sen sisuksia. Iltajahti ei tuonut toivottua tulosta. Pakkasimme tavaramme vaitonaisina, missä hitossa ne olivat. Maanantai Sudet vievät miehiä kuin pässiä narusta Pakkanen oli hiukan lauhtunut, mittari näytti – 23 astetta, joka päivän mittaan tulisi murenemaan aste kerrallaan. Näillä leveysasteilla yön ja päivän lämpötilojen erot olivat valtaisat. Yöllä pakkasta saattoi olla – 40 jopa enemmän ja päivällä auringon paistaessa saattoi mittari nousta nollan tietämille. Jaakko jättäytyi jälleen ryhmästämme ja vaikutti sairaalta. Itse olin yhtä sairas, mutten voinut jäädä sängynpohjalle vaikka mieli olisi tehnyt. Pete oli motellin pihassa täsmällisesti kuten aina ja suunnistimme kohden susien maita. Tiesimme kaikki, että kyttikopissa olisi pitänyt olla kauemmin, aina siihen asti kunnes sudet tulisivat. Pete ajoi miehet paikoilleen ja jäimme sillä kertaa Peten kanssa autoon odottelemaan. Aika kului kuin siivillä ja Pete haki miehet pois pusikosta. Nyt seurasi varsinainen yllätys. Leo oli katsellut korppeja, jotka lensivät hänen ylitseen jonnekin hänen taakseen ja palasivat takaisin ruokaa suussaan. Asia oli vaivannut miestä niin paljon, että hän päätti ottaa selvää tuosta mysteeristä. Ja mitä löytyikään. Susilla oli peuranraato aivan kyttipaikan takana. Kun kojussa istuva metsästäjä tähysti syöttipaikkaa ja odotti sutta saapuvaksi, nauttivatkin nämä peuranlihasta metsästäjän takana. Vajaan sadan metrin päässä kojusta. Johan oli kertakaikkisen röyhkeää. Kun taas vastaavasti lähdimme aamiaiselle, niin silloin sudet kävivät pistämässä meidän syöttimme suihinsa. Piru vieköön, osasivathan olla ovelia ja laskelmoivia. Kerta kaikkiaan. Pete olisi tiistain poissa omissa töissään ja Leo ja Juhani päättivät mennä samaan kojuun, näin he voisivat kytätä molempiin suuntiin. Juhani ajatteli, että voisi nousta kojun takana oleville kallioille, mistä hän näkisi koko tienoon. Aamupassissa ei tapahtunut mitään ja palasimme aamiaisen jälkeen motellille. Jaakko sanoi haluavansa lähteä mukaamme ja ehdotin heti Jaakolle farmilla olevaa kyttipaikkaa. Asia oli sovittu. Iltapäivällä palasimme takaisin. Pete otti Juhanin ja Leon matkaansa ja Jaakko istui minun autooni. Jaakko jäi passiin farmin maille ja Leo ja Juhani piiloutuivat alkuperäisille paikoilleen, kumpikin vielä kerran omalle paikalleen. Itse polttelin koivuhalkoja vanhan pirtin uunissa ja torkuin miellyttävässä lämmössä. Ulkona sää oli lauhtunut reippaasti, aurinko paistoi ja mittari näytti – 5 astetta. Heräsin Jaakon kolisteluun, miehen potkiessa lunta saappaistaan porstuassa. Jaakolla oli hiukan lämmikettä repussaan ja väsynyt, sairaalloinen mies istahti sohvalle. Emme ehtineet kauaa odotella kun Peten trockin valot heijastuivat pihamaalle. Ei mitään, mies näytti jo kaukaa. Nyt sudet pitävät meitä kyllä pilkkanaan. Olimme kaikki samaa mieltä. Pete toivotti hyvää yötä ja kurvasi kotiin päin. Miehellä olisi lääkäripäivä huomenna ja kaikenlaista menoa ja asioiden hoitamista. Ei se meitä haitannut, selviäisimme kyllä ominemme. Palasimme Mr Ribb:siin ja testasimme oliko ensimmäinen jättipihvi ollut myyntikikka, ei ollut. Jos oli ensimmäinen pihvi ollut hyvä, niin tämä toinen oli viedä jalat alta. Ravintolassa oli useita suomea puhuvia henkilöitä, joiden kanssa heitimme kuulumisia. Viini oli juuri niin hyvää, kuin hyvän viinin tulee ollakin ja puoliltaöin, valuimme takaisin motelliimme ja mukaviin sänkyihimme. Aamulla olisi aikainen herätys. Tiistai Susien valtias näyttäytyy Tiistaiaamu oli tähän astisista lämpimin, pakkasta alle kymmenen astetta. Ilma vaikutti kertakaikkisen hienolta. Sudet olisivat varmaankin liikkeellä, peuroja vahtaamassa. Peuroja näimmekin useita. Se oli hyvä merkki. Eläimet tuntuivat olevan liikkeellä, varmasti myös sudet. Nyt meillä ei ollut lumikelkkaa käytössämme, joten Leo ja Juhani kävelivät tuon n. 400 metrin matkan syötille. Jätin miehet rauhaan ja lähdin katsomaan peuroja. Ajelin metsäteitä ristiin rastiin ja näin paljon suden jälkiä ja lukuisia peuroja. Kotka liiti taivaan sinessä verkkaisesti siipiään liikuttamatta, ilmavirtojen kannattelemana. Korppeja lensi kohden syöttipaikkoja. Pakkanen lauhtui päivän valkeuden myötä. Kulutin aikaani ja piipahdin kahvilla, olo oli sen verran kehno, ettei ruoka maistunut. Täydensin myös kurkkupastillivarastoni. Kun ajelin takaisin päin näin miehet jo kaukaa tien laidassa odottamassa. Kanadan metsäsudet vastaan Eliten Erä päättyi kotijoukkueen voittoon 10 – 0 tällä kertaa. On ne riivatun ovelia ja viisaita. Päätimme, että emme tulisi enää iltajahtiin, vaan ottaisimme levon kannalta ja pakkaisimme rauhassa tavaramme. Suden kaatolisenssit olisivat voimassa koko vuoden ostopäivästä lukien, joten ottaisimme revanssin ensi talvena. Ja, silloin olisimme viekkaita ja ovelia kuin sudet. Näyttäisimme kuka on kuka. Nauttikoot nyt voitostaan, seuraava erä olisi meidän. Jätimme hyvästit erämaalle ja susille. Lumiset rinteet hehkuivat auringon kilossa, korpin musta risti kontrastina sinisillä taivaalla. Peura loikki tien poikki. Valkea tuuhea häntä pystyssä ja jostain kantautui kotkan kimeä kirkaisu. Olimme hävinneitä, mutta emme lyötyjä. Metsästys on juuri tätä ja tällä kertaa eläimet vetivät pidemmän korren. Kestämme kyllä tappiomme ja palaamme entistä vahvempina ja ovelimpina. Sitten katsotaan kuka tai ketkä ovat kukkulan kuninkaita. Paul Palmu |
