Villisikojen jäljillä Virossa

Rakas, suomenlahden toisella puolen, auvoista ruususen untaan nukkuva naapurimme on aina viehättänyt ja houkuttanut meitä suomalaisia. Erilaisuus on kiehtonut ihmisiä. Toki Virossa on vetänyt moni muukin seikka. Mitä erikoisemmilla, toinen toistaan nopeammilla laivoilla ja katamariineilla kulkee kansamme yhä ikuista meritietä ylitse lahden. On villapaidan, lääkkeiden sekä musiikin ostajaa ja tietysti viinan. Vaikka votkapullolle tuleekin rutkasti hintaa matkat huomioiden, on jollain tapaa perverssi nautinto saada Nordic Centerin kassalla näyttää veljeskansalle, ettei ole suomipoika köyhä, eikä kipeä. Osa meistä on jo löytänyt lääkäri, kylpylä ja kauneudenhoitopalvelut, joissa säästää ihan oikeasti kotimaahan verrattuna. On kuitenkin vielä yksi joukko, josta saa harvemmin kuulla, vaikka he ovat olleet osa Viron turismia, jo kaukaa Venäjän vallan ajoilta asti.  He ovat villisian metsästäjät.

Viron historiaa

Viron historia ulottuu kauas menneisyyteen ja ensimmäisten asukkaiden uskotaan työntyneen Viron soisiin metsiin 10.000 eaa. Maanviljelys alkoi saada jalansijaa 2000-luvun tietämillä, ns. ”nuorakeraamisen” kulttuurin vallatessa alaa. Pronssikaudelta n. 1500 eaa, löytyy merkkejä järjestäytyneen päällikkövaltaisen yhteiskunnan muodostumisesta. Rautakausi Virossa alkoi puolestaan n. 500 eaa ja Virolla oli jatkuva yhteys eteläiseen Baltiaan ja Suomeen. Myös Scandinaaviaan Virolla uskotaan olleen kontakteja. 1200-luvulla (rautakauden loppuajoilla) Viro oli jo suhteellisen tiheästi asuttua. Yhteiskunnallinen järjestäytyminen oli Suomea pidemmällä ja edennyt pidemmälle, kuin esimerkiksi Suomen puolella. Saksalainen ritarikunta valloitti Viron eteläosat 1200-luvulla. Tanska otti haltuunsa pohjoisosat, jotka tosin siirtyivät saksalaisille ritareille jo 1300-luvun puolivälissä. Ritarikunnan hajoaminen 1500-luvulla, jätti maan tuuliajolle. Venäjän, Tanskan, Puolan ja Ruotsin raivoisa taistelu Liivinmaan herruudesta, päättyi 1620-luvulla Ruotsin hyväksi. Ruotsi otti Viron haltuunsa ja mm. Tarton yliopisto perustettiin svealaisten herruuden aikana, vuonna 1632. 1700-luvulla maa siirtyi lähes kauttaaltaan Venäjän valtaan suuren pohjan sodan jälkimainingeissa. Maa pysyi tiiviissä suhteessa Venäjään, kuitenkin autonomisena aina 1800-luvun lopulle saakka ja maata hallitsivat baltiansaksalaiset kartanonherrat. Viron talonpojat kyntivät peltonsa maaorjina aina 1816-luvulle asti.

Viro julistautui ensimmäisen kerran itsenäiseksi helmikuun 24 päivänä, vuonna 1918. Väliaikaisen hallituksen perusti tuolloin Konstantin Päts. Saksa kuitenkin miehitti Tallinnan jo seuraavana päivänä ja Päts paiskattiin tyrmään. Maaliskuussa 1918 bolsevikkien täytyi luovuttaa Viro Saksalle, Brest – Litovskin rauhassa. Saksalaisten saatua puolestaan selkäänsä koko maailmaa ravistelleessa sodassa, Neuvosto-Venäjä mitätöi kaikki aiemmat sopimukset. Puna-armeija vyöryi Viroon ja syttyi yli vuoden kestänyt Viron vapaussota. Brittilaivaston tukemana isänmaa löi venäläiset ja oli aika molempien maiden vetää henkeä. 1920 solmittiin Tarton rauha ja väsynyt Venäjä tunnusti Viron. Seuraavat vuosikymmenet ratkaisivat Viron oman kehityksen kohden omaa kulttuuria ja itsenäisyyttä. Viron kielestä tuli maan virallinen kieli ja myös Tarton yliopiston viralliseksi opetuskieleksi tuli Viro. Kartanoiden maat jaettiin talonpojille. Viro liittyi Kansainliittoon vuonna 1921. Joulukuussa vuonna 1924 kukistui kommunistien kansannousu. Konstantin Päts koetti parhaansa mukaan rakentaa sekalaisiin oloihin jonkinasteista demokratiaa, mutta turhaan.

Villisiat myrskytuulen kourissa

Venäjän vallan aika ja sen vaikutukset istuvat yhä tiukasti Viron maaperässä. Viron eläessä jahtimaana yhtä kukoistuskauttaan 70-luvun puolivälistä 80-luvun lopulle, tapetiin villisiat ja kauriit lähes tyystin koko maasta. Raha ja rahanahneiden liikemiesten oman edun tavoittelu johti riistakantojen täydelliseen romahtamiseen. Valvonta oli heikkoa ja tehotonta. Salametsästys rehoitti, kuin  keväinen ruoho. Valta ja omistusoikeus oli venäläisillä, hoitakoot ongelmansa, ajateltiin. Vain kaikista sitkeimmät, luontoa aidosti rakastavat virkamiehet ja naiset panivat vastaan ja ajattelivat tulevaisuutta. Riistakantojen romahtaessa loppui jahtiturismikin. Heikot saaliit eivät kiinnostaneet, eikä votkaakaan jaksanut juoda loputtomasti. Maailma kuitenkin muuttuu jatkuvasti, kiertäen loputonta rataansa.

Uudet tuulet

Venäjän valta romahti ja Viro itsenäistyi. Isänmaa aate kasvoi hetkessä ja tarve näyttää oma osaaminen muulle maailmalle, levisi kulovalkean tavoin. Myös jahti ja luontoasiat haluttiin saada ajan tasalle sekä valtoimenaan rehoittanut salametsästys kuriin. Virkamiehet saivat kauan kaipaamaansa päätäntävaltaa ja lisäresursseja. Vaikka apu ei alunperin ollut kovinkaan suurta, taikka merkittävää, alkoi se tuottamaan tulosta. Hitaasti, mutta varmasti. Yhä useampi villisika ja kaurissukupolvi näki päivänvalon ja vältti salametsästäjien ansat. Suuria alueita suljettiin ja rauhoitettiin ja luonto pääsi uudistumaan. Tänään Viron jahti ja luontoasiat ovat melko hyvällä mallilla. Toki työtä täytyy tehdä hartiavoimin edelleen. Uusia suojelualueita pitää perustaa sekä valvontaa tehostaa. Salametsästys tulisi kitkeä maasta. Suunta on oikea ja tulokset lupaavia. Asenteet ja Venäjän vallan aikaiset tavat ovat haastavin vastus, mutta voitettavissa.

Kohti Itä – Viroa

Eräänä kauniina tammikuun aamuna nousimme Superfast alukseen, Helsingin Länsi-Terminaalissa. Ryhmämme koostui viidestä seikkailunjanoisesta persoonasta. Pekka, Matti, Taisto sekä kauniimpaa sukupuolta edustava Pirkko. Virallista puolta edustin minä itse, allekirjoittanut, oppaan ja toimittajan tehtävissä. Mahduimme Pekan suureen maasturiin melko mukavasti koko joukko ja näin nousu laivaan oli mutkaton ja nopea. Superfast puski ylitse myrskyävän suomenlahden, reilussa kahdessa ja puolessa tunnissa. Tallinnan satamassa meitä odotti siniseen Land Rooveriinsa nojaileva jahtiemäntämme Mare, jonka armolliseen huomaan annoimme itsemme. Toisten käydessä kaubamajassa hankkimassa täydennyksiä, minä, Taisto ja Mare teimme pikavisiitin henkilön luo, jonka sana painaa paljon, kun esim. metsästysluvista Viroon on kysymys. Hyväntuulinen Raivo Liibek otti meidät vastaan hymyillen. Vierailumme oli todella lyhyt. Matti ja Pekka halusivat metsälle jo samana iltana ja ajomatkaa Tallinnasta meillä olisi lähes kolmisen tuntia. Saimme Raivo Liibekiltä kuitenkin paljon hyödyllistä tietoa ja tärkeitä neuvoja jahtimatkojemme järjestelyjä silmälläpitäen. (Julkaisemme Raivon haastattelun myöhemmin)

Môisa- hotelli

Ajomatka Tallinnasta suoraan kohti Narvaa sujui rattoisasti kuulumisia vaihdellen. Pekan maasturin ansiosta meillä oli tilaa ruhtinaallisesti. Matkalta poimimme Maren veljen autonkuljettajaksemme. Tiet olivat sohjoisia ja Maren sanojen mukaan matkanpäässämme jäisiä. Mare kertoi inhoavansa jäisillä teillä ajamista ja luovuttavansa enemmän kuin mielellään ajotehtävät veljelleen. Olimme perillä aikataulumme mukaisesti ja Môisa - hotellissa meidät otettiin vastaan avosylin. Vieraanvaraisuus ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Hotellin ympäristö on vanhaa kolhoosi aluetta ja autioita kummistustaloja seisoi synkkinä siellä täällä. Môisa hotelli on yksi kolhoosin rakennuksista ja toiminut hevostallina. Täydellisen remontin ansiosta tallista oli kuoriutunut historiaa uhkuva, viihtyisä ja kaunis hotelli. Huoneet olivat moitteettomat ja siistit ehkä hiukan pienet, mutta täysin riittävät. Saniteettitilat puhtaat, eikä lämpimästä vedestäkään ollut puutetta. Meidän ryhmäämme viehätti erityisesti kertakaikkisen viihtyisät saunatilat, porealtaineen. Saunan yhteydessä oli ihana takkahuone, josta tuli kertaheitolla kantapaikkamme. Henkilökunnan suosiollisella avustuksella saimme nauttia illallisemme siellä takkatulen loisteessa, saunapuhtaina. Päivällinen oli valmiina ja heti kun saimme laukkumme puretuiksi, vatsat täyteen ja metsävaatteet yllemme, otimme suunnan kohden villisikojen valtakuntaa. Ruokaa oli ollut yllin kyllin ja vatsat pömpöttäen ajelimme metsän varjoisaan syliin. Mare oli ojentanut Pekalle ja Matille tarvittavat luvat ja kaiki oli siltä osin valmista jahtia varten.

Metsän sylissä

Mare on virolaisen jahtiorganisaation omistaja. Yritys on keskittynyt tarjoamaan jahtipalveluja Virossa, pääasiassa villisika ja kauris jahteja. Kyttipaikat olivat erittäin hyvin  ja ammattimaisesti rakennetut sekä riittävän etäällä toisistaan. Ampumalavat eivät jättäneet moitteen sijaa. Ne olivat yksinkertaisesti erinomaiset. Kello lähenteli viittä, eikä päivänvaloa riittäisi pitkään, joten päätimme jättää ampujat passiin ilman sen suurempia seremonioita. Maren veljen varmoissa käsissä kiertelimme jahtialuetta ja tarkastelimme sikojen jättämiä jälkiä. Mare on toiminut jahtiemäntänä kymmenisen vuotta ja hallitsi n. 9000 hehtaarin suuruista määräalaa. Paikallisen metsästysseuran ja ystäviensä kautta jahtialuetta olisi tarvittaessa kaksinkertainen määrä. Pienet villisikalaumat, viidestä- kahdeksaan eläimeen, olivat juosta viipottaneet aluetta ristiin rastiin. Mare kertoi alueellaan olevan muutamia susia, jotka ovelina ja varovaisina olivat onnistuneet välttämään metsästäjät. Sudet olivat pstäneet suihinsa lähestulkoon kaikki porsaat, eikä näkemiemme jälkien joukossa todellakaan ollut ollut porsaiden jälkiä. Mare kertoi selvästi tuohtuneena, että sudet tekivät suurta haittaa sian metsästäjille. Paitsi, että ne pistelivät possut suihinsa, ne ajoivat laumat hajalleen ja pitivät villisiat säikkyinä ja varovaisina. Ja ihan kuin susisssa ei olisi ollut riittävästi murhetta, oli alueella paljon ilveksiä ja nille possupaisti maistui aivan yhtä hyvin.
Perkele, tuli Maren suusta puhtaasti suomeksi, kaikkien tieteen ja taiteen sääntöjen mukaan.
Marella oli kuitenkin meille myös hyviä uutisia. Saisimme mahdollisuuden osallistua huomenna paikallisten järjestämään ajojahtiin. Jahdin kohteena olisivat villisiat, mutta myös suden taikka ilveksen saisi ampua, jos kohdalle osuisi.

Se oli kertakaikkisen hienoa.

Mare esitteli meille aluettaan ja päätimme sunnuntaina kiertää alueen paremmin, paremmalla ajalla. Pääsisimme Maren mukaan myös tapaamaan 120:ntä nunnaa. Katsoimme ovelasti hymyilevää emäntäämme. Mitä tuostakin olisi  pitänyt ajatella. Näette sitten.
- Voitte samalla tunnustaa syntinne, Mare nauroi.
- Voi olla, että aika loppuu kesken ja nunnilta kärsivällisyys, vai miten on, Aare virnisti.
Katselimme maisemia muina miehinä. Mare ja Aare ajoivat meidät hotellille, kun tienoo oli kietoutunut mustaan vaippaansa. Ehtisimme ottaa parit oluet sillä aikaa, kun he hakisivat ampujamme.

Iso emakko takakontissa

Loppasuita kun Taiston kanssa olemme, ehdimme tyhjentää parit tuopit, ennen kuin Maren Land Rover kurvasi hotellin pihaan. Virnuilevat naamat paljastivat heti, että ilta oli ollut onnistunut.  Land Roverin takakontti oli vuorattu plastiikalla ja sen päällä röhnötti iso villisika. Emakko, siinä 150 kiloa, ehkä hiukan päälle. Kertakaikkisen hienoa. Vatkasimme Pekan käsiä ja onnittelimme miestä vilpittömästi.
-   Ilmankos sinulla oli niin hätä metsälle, nauroin Pekalle.
- Taisit aavistaa, että sika tulee tyrkylle.
-  No, oli vähän sellainen kutina, mies myhäili tyytyväisenä.
Matilla ei ollut ollut havaintoja. Molemmat miehet kehuivat lavoja ja saivat Maren hiukan hämilleen.
-  Tässä on lähellä paikka, minne viemme sian nyljettäväksi, emäntämme sanoi.
-  Joten ei kun menoksi, Pekka vastasi.

Paikka oli Maren ystävän maatila, yksi vanhimmista koko alueella ja suojeltava kohde. Otimme paljon kuvia komeasta siasta, joita saat ihastella kuva-albumista. Vedimme sian roikkumaan orteen, odottamaan jatkokäsittelyä. Se oli todella komea eläin. Ammattimiehenä Pekka suolisti eläimen käden käänteessä ja sai hyväksyviä katseita paikalla olijoilta. Tapa on, että sika suolistetaan ja pannaan roikkumaan. Mitään muuta ei tehdä, ennen kuin eläinlääkäri on ottanut eläimestä näytteet ja todennut sian terveeksi ja käytettäväksi tai toisinpäin. Villisioissa esiintyy jonkin verran trikiineitä, kuten karhuissakin, joten ennen käyttöä sika on ehdottomasti tarkastettava. Vasta sen jälkeen lihat menevät hyötykäyttöön. Hampaat puhdistetaan ja ne lähetetään ampujalle. Lukiessasi tätä, on Pekka jo saanut hampaansa, sen verran nopeaa ja ammattimaista toiminta on. Ilta oli ollut kerrassaan hieno, vaikka kyttäysaikaa oli jäänyt miehille sinä iltana todella vähän.
Pekka kertoi pienen lauman tulleen syömään, ehkä kuusi-seitsemän eläintä. Kaikki olivat olleet suurin piirtein samaa keskikokoa, eli vaikeita eroitella toisistaan. Yksi sioista oli kuitenkin ajautunut lopulta muista erilleen ja tarjonnut auliisti kylkeään. Pekan suolistaessa sian ammattilaisen varmoin ottein, saimme nähdä, että osuma oli keskellä sydäntä. Sen lisäksi, että on yksi parhaita näkemiäni suolistajia, on mies myös erinomainen ampuja. Saunan löylyt maistuivat sinä iltana tavallista paremmilta, oluella ja viinillä höystettyinä ja ruokaa oli talon tapaan, enemmän kuin tarpeeksi. Porealtaan kupliva vesisuihku hieroi mukavasti kipeitä olkapäitä ja elämä hymyili meille koko naamallaan. Vaikka tiedossamme olikin aikainen herätys ja ajojahti päivä, venyi ”elämän viisauksia” täynnään oleva illanviettomme ja pohdiskelumme aamun pikkutunneille.

Lauantai

Lauantai aamuna Môisa hotellin piha oli täynnään punaliivisia metsästäjiä. Autoja oli myös useita ja pakkauduimme niihin sulassa sovussa. Puheensorina kuulosti venäläis – virolais – suomalaiselta. Oli mukavaa käyttää venäjääkin pitkästä aikaa. Osa kavereista oli selvästi ”aitoja” venäläisiä. Oli alkava mielenkiintoinen jahtipäivä, joka tulisi jäämään muistoihimme, yhtenä erikoisista kokemuksista. Peräkanaa luistelimme jäisiä metsäteitä yhä syvemmälle erämaahan. Jägermeister pullo kiersi autossa kuskia myöten ja mekin saimme osamme. Vajaan tunnin ajomatkan päätteeksi kuljettajamme parkkeerasi tila-automme risteykseen, jossa oli jo ennestään autoja sikin sokin. Ilmeisestikin kyseessä oli ”sotasuunnitelman” laatiminen. Kuka tekisi mitä ja missä. Yhdellä kaverilla oli koirakin matkassa ja se odotti selvästi pääsevänsä pian sikoja jahtaamaan. Neuvottelu päättyi aikanaan ja ahtauduimme takaisin autoihin. Nyt alkoi mielenkiintoinen vaihe. Jahtialue koostui eräänlaisista neliönmuotoisista ruuduista. Metsätiet kulkivat jokaisen neliön jokaista sivua leikaten. Ajelimme näitä metsäteitä edestakaisin ja taas takaisin. Ideana oli seurata sikojen jälkiä, jotta selviäisi missä ruudussa ne olisivat. Sinänsä loogista. Sitten yhtäkkiä meidät tiputeltiin tien varteen passiin. Jäimme metsään hakattujen hakkuulinjojen tai ojalinjojen kohdille, mistä oli suhteellisen hyvä näkyväisyys, ainakin yhteen suuntaan. Olin Matin seurana ja räntäsateessa tuijotimme linjaa silmät sirrillään. Jossain oli ajomies koirineen tai useampi. Parin sadan metrin ylitti kaksi komeaa hirveä linjamme. Muutaman minuutin kuluttua meni vielä yksi. Matti seurasi sen menoa kivärinsä kiikarin lävitse ja virnuili minulle hyväntuulisena.

• Se olisi jäänyt, kuului kommenti.

Sikoja ei kuulunut ja tunnin odotuksen jälkeen meidät poimittiin takaisin autoihin. Ajelimme taas sinne tänne. Jägermeister tuoksui autossa vahvasti ja tuoksuun sekoittuivat taskumattien sisältämät voimakkaammat ainekset. Sitten tienvarteen kytikselle ja takaisin autoihin ja tien päälle. Tätä jatkui pitkälle iltapäivään. Villisiat tuntuivat kuitenkin olevan nopeampia liikkeissään ja ehtivät joka kerta alta pois. Viimeinen kyttipaikka, jonne ketju asetettiin, oli niin kapea metsätie, että hirvitti. Mikäli villisiat olisivat juosseet jostain kohtaa tien ylitse, olisi piilopaikoista saattanut tulla pulaa. Kaikki hauskuus päättyy aikanaan, niin myös erikoinen ajojahtimme. Sinänsä idea ei ollut ollut huono. Ajoporukkaa vain olisi pitänyt olla huomattavasti enemmän, sekä miehiä, että koiria. Mare ripitti ajoporukan perinpohjaisesti, enkä häveliäisyyssyistä voi julkaista käännöstä tässä yhteydessä.
Me olimme kuitenkin tyytyväisiä. Olimme yhtä mielenkiintoista jahtikokemusta rikkaampia ja olimme maailmaa kiertäessämme nähneet hullumpiakin juttuja. Aina on kivaa kokea jotain uutta, emmekä ottaneet metsästystä ihan niin tosissamme, että tressiarvot olisivat mainittavasti kohonneet.

Juuri tämä on metsästystä, uuden ja uusien tapojen ja asioiden kokeminen ei suinkaan saalis.

Vanha sanonta kuuluu: ”Hyvä saalis kruunaa jahdin, mutta sen puuttuminen ei saa pilata sitä”, että näin. Saunan löylyt räntäsateisen päivän päälle, tuntuivat erityisen ihanilta. Meille tarjottiin suussa kirjaimellisesti sulavaa villisikapaistia, shampanjan kera. Kerrassaan mahtava illallinen kruunasi meidän jahtipäivämme. Unta ei juuri tarvinnut odotella.

Sunnuntai

Sunnuntai aamuna veimme jälleen miehet passiin jo heti hämärissä. Yöllä oli pakastanut hiukan ja jäätynyt lumi piti kerrassaan hirveää meteliä ja se pitäisi elikot varpaillaan.  Uusia jälkiä ei löytynyt, mutta Pekka ja Matti jäivät lavoille kyttäämään. Me kiertelimme tapamme mukaan ympäristöä ja tarkastelimme jälkiä, missä olivat siat. Haimme miehet aamiaiselle, meillä olisi ohjelmaa ennen iltajahtia. Aamiainen oli runsas, kuten kaikki ateriat Môisa hotellissa. Ähkyinä pienen tauon jälkeen sijoitimme itsemme mukaviin autoihimme ja otimme suunnan kohti tuntematonta. Pyhän Jumalan äidin kirkko nököttää korkealla ”Kuremäellä”. Kaunis ja vaikuttava kokonaisuus kikkoineen ja 120 nunnaa elättävä luostari. Turisteja oli joitakin ja marssimme sisään muiden joukossa. Jos on kirkko ulkoa kaunis on se sisältä mykistävä. On uskomatonta, millaisia upeita rakennuksia voi löytyä näinkin syrjästä. Pirkko kysyi voisiko ottaa kuvan ja minä onneton menin lupaamaan vastoin parempaa tietoa. Kun salamavalo välähti hyökkäsi eräs vanha nainen kuin korppi kimppuumme. Nainen kirjaimellisesti nokki Pirkon hihaa ja sähisi kuin kiimainen ja kapinen kollikissa. Naisen säkätyksestä ei kukaan ottanut selvää. Tuli mieleen, että jos hän oli elämänsä Jumalalle omistanut harras uskovainen, niin yllätys tuonpuoleisen portilla saattaisi olla kova. Ihastelimme luostarin ympäristöä ja sen siisteyttä. Nunnat pitivät myös pientä matkamyymälää, jonka tuloilla tuettiin luostarin toimintaa. Jotain tarttui meidänkin käteemme, kannatussyistä. Ilma oli koleaakin koleampi eikä ulkona kauaa viihtynyt. Oli aika palata hotelliin päivälliselle ja valmistautua illan jahtiin. Ilta ei tuonut muutosta saalistilastoomme, siat olivat menneet maan alle.

Pekan ja Matin ollessa passissa, me Maren veljen ohjastamana teimme visiitin Peipsi-järvelle. Ihastelimme horisonttiin katoavaa lakeutta ja nautimme hiljaisuudesta. Peipsi-järvi soveltuu hyvin kalastukseen ja sikajahdin lomassa kesäaikaan voikin käydä uistelemassa ja kokeilla onneaan. Mare vei meidät myös tapaamaan Môisa-hotellin omistajaa tämän kotitilalle, joka oli mukavan läellä hotellia. Tilalla on korkeatasoisia hirsimökkejä, joissa villisian metsästäjät voivat asua kesäisin. Paikka on keskellä kaunista luontoa. Pihamaalle on valmistumassa myös lohilammikko. Tiesimme heti, paikan nähtyämme, minne majoittuisimme ensi kesänä. Kertakaikkisen upea paikka.

Ampujamme noudettiin lavoiltaan pimeän peittäessä sikojen valtakunnan. Havaintoja mahdollisista sorkkaeläimistä, ei ollut kummallakaan. Saunassa, maittavan illallisen kera, unohdimme kauhukuvat ilkeästä nunnasta ja haaveilimme jo seuraavasta kesästä mukavan hirsimökin saunan lauteilla. Päivä se olisi huomennakin.

Maanantai

Maanantai aamuna olimme taas liikkeellä jo hyvissä ajoin ennen kukkoa. Yöllä oli satanut hiukan lunta ja keli vaikutti varsin hyvältä. Pekka oli lähtenyt jo ennen meitä. Olimme sopineet, että hän menee omalla autollaan eiliseen kyttipaikkaan. Matin veimme melko lähelle hotellia. Oli vielä kokolailla pimeä, kun ajelimme pitkin lumisia peltoa. Kolme kaurista seisoi korvat pystyssä metsän laidassa, valmiina pakenemaan puiden suojiin jos tilanne sitä edellyttäisi. Nyt ei edellyttänyt. Tällä kertaa emme olleet kaurisjahdissa. Lava oli kertakaikkisen hieno ja kaksikerroksinen. Siat olivat olleet paikalla. Uusia jälkiä oli ruokintapaikalla ympäriinsä. Toivoa sopi, että emme olleet pelotaneet niitä tiehensä. Ne eivät nimittäin palaisi takaisin samana aamuna. Matti kiipesi korkeuksiin, ylimmän kerroksen näköalatasanteelle. Heilautimme miehelle kättä onnen toivotukseksi. Maren kanssa noudimme erään hänen ystävänsä mukaamme ja kävimme hakemassa läheiseltä viljavarastolta useita säkkejä viljaa. Jaoimme viljan tasaisesti useammalle ruokintapaikalle. Marelle oli tulossa metsästäjiä jälleen viikon kuluttua. Aamun tunnit hupenivat silmissä ja idästä kohoava aamunkajo ajoi varjot ja siat takaisin metsän pimentoihin. Haimme Matin pois passista heti yhdeksän jälkeen ja palasimme hotellille. Pekan maasturi oli jo pihamaalla parkissa. Marssimme suoraan aamiaispöytään, aikaa ei ollut yhtään liikaa. Meillä olisi kolmen tunnin ajomatka takaisin Tallinnaan, josta laivamme kohden kotia lähtisi kello 15.30.

Yhteenveto

Jahtimme oli kokonaisuudessaan onnistunut, vaikka saalista ei tällä kertaa tullutkaan roppakaupalla. Alue oli erinomainen ja palaisimme sinne kesällä. Môisa- hotelli on mukava ja hyvätasoinen ja mikä parasta, aivan hotellin viereen valmistuu pian kylpylä uimahalleineen. Omistajan hirsimökit kutkuttivat mieliämme ja sinne majoittuisimme kesäaikaan. Alueella oli hyvä sikakanta ja ruokintapaikat sekä lavat olivat moitteettomat. Pienellä vaivalla ne toimisivat vieläkin paremmin. Mare oli osoittanut meille, että osasi ammattinsa, siitä olisi hyvä jatkaa yhteistyötämme. Olimme Tallinnan satamassa täsmälleen ajallaan ja nousu laivaan sujui mutkitta. Hyvästit ovat aina ikäviä, mutta me tapaisimme Maren veljineen vielä monesti. Tulisimme myös suosittelemaan Maren järjestämiä jahtipalveluja asiakkaillemme ja seuraavan ryhmän lupasimme tuoda Maren hoidettavaksi heti heinäkuun alussa, kun kauriiden sarvista olisivat nahkat lähteneet. Silloin valmistaisimme rosvopaistia villisiasta, metsään rakennetussa laavussa ja nauttisimme Ida-Virun metsistä täysin siemauksin.

Teksti ja kuvat: Paul Palmu