Peurajahdissa "Suuren Hengen"maillaPeurajahdissa ” Suuren Hengen ” mailla Kanada on valtaisa maa, lähes 10 milj km miltei kauttaaltaan koskematonta erämaata. Joka ikinen kerta se saa eränkävijän sieluni värisemään ja laulamaan riemusta. Ontarion provinssi, on sekin kolme kertaa Suomen kokoinen alue. Juuri Ontariosta löytyvät Kanadan suuret Suomalaiskaupungit, Sudbury, Sault Ste Marie, Thunder Bay sekä tietysti Kanadan suurin metropol Toronto. Ontarion ja Quebecin pohjoisosista, Eskimoiden mailta löytyvät uskoakseni maailman parhaat taimen ja lohivedet. Hudson Bayn eteläosissa hallitsevat jääkarhut tuulisia tundran tasankoja. Löntystellen ikiaikaisia vaellusreittejään itsepäisesti, niiden varsille rakennetuista kylistä ja ihmisasutuksista piittaamatta. "Karhupartioilla" onkin ympärivuorokautinen urakka nukuttaa kaupunkien kaduilla maleksivia ja asumuksiin tunkeutuvia nalleja ja lennättää niitä muutamien satojen kilometrien päähän tundralle. Mistä ne sitten pikkuhiljaa kömpivät takaisin asumusten liepeille. Manitoulin eli " Suuren Hengen" saari, puolitoista sataa kilometriä pitkänä ja lähes yhtä leveänä puolustaa suvereenisesti paikkaansa maailman suurimpana makean veden saarena. Saarta kutsutaan Sateenkaari maaksi eikä syyttä. Ottawa intiaanit hallitsivat saarta kauan sitten, paljon ennen Eurooppalaisten tuloa. Ottawat olivat kuuluja tuohisista kanooteistaan. He myöskin suhtautuivat valkoisiin "maahanmuuttajiin" suopeasti, ainakin ensialkuun. Nykyisin saarta hallitsevat Ojibway intiaanit. Me lähdimme liikkeelle Sudburyn Suomalaiskaupungista yön varhaisina tunteina, ajomatkaa "sateenkaari maahan" meillä oli alun toistasataa kilometriä. Ontarion eteläosat kokonaisuudessaan olivat loistavaa peura-aluetta, mutta Manitoulin saari oli ylitse muiden. Saaren peurakanta lasketaan useissa tuhansissa ja on eittämättä paras kohde peurametsästäjälle, vaahteroiden sävyttämässä Imperiumissa. Olit sitten ruutiase taikka jousimetsästäjä. Olin kuullut jatkuvia kehuja ystäviltäni saaren suurista peuralaumoista ja oli aika tutustua saaren antimiin. Manitoun järveltä, äänettä ja huomaamatta hiipivä usva, kääri rantatiheiköt kostean hellään syleilyynsä, vääristäen edessämme aukeavan maiseman. Näytti aivan siltä, kuin pienet metsä saarekkeet olisivat kelluneet vaahtokylvyssä. Ensimmäinen väijykohteemme sijaitsi lähellä Georgia Bayn rantaa, saaren itäisellä puolella. Ympärillämme aukeava maasto oli kauttaaltaan matalaa pensaikkoa ja kitukasvuista lehtipuuta. Maaperä kalliopohjaista, paikka paikoin yllättävän ruohikkoista, peurojen mielimaastoa. Takanamme kohosi tiheäkasvuinen kuusimetsä, jonka varjoihin ja kuivuneisiin oksistoihin oli helppoa kuvitella lukemattomia silmäpareja ja sarvihaarakoita. Kyttääminen alkaa Istuimme naamat vastatusten ahtaassa kopissa, jota talvikalastajat käyttivät suojanaan tuulisilla jäillä. Lattiaa kopissa ei ollut ja pilkkiminen sen suojista huonollakin säällä, kaminan lämmittäessä mukavasti kolottavia luita, oli varmasti suhteellisen miellyttävää. Tällä kertaa emme tosin voineet käyttää kaminaa, peuroilla oli siihen aivan liian hyvä hajuaisti. Ikkunaluukku oli pieni n, 30 x 30 senttinen. Niitä oli kaksi kappaletta, toinen tarjosi sillä hetkellä sumuisen näkymän itään tai ehkä paremminkin kaakkoon ja toinen länsiluoteeseen. Tuolta ne tulevat oli Kolme Jalkaa lausunut verkkaiseen tapaansa ja osoittanut kaakkoon jättäessään meidät Suuren Hengen huomaan ja sieltä ne tulivat. Peurat saapuvat Minulle oli tarjottu varsinaista "tappajan" roolia, vieras kun olin, joskaan näitä metsiä lähes kaksikymmentä vuotta kolunneena en itseäni varsinaisesti vieraaksi kokenutkaan, any way ! Tähyilin luukusta silmät sirrillään ja kaipasin sikaria ja kunnon viskiryyppyä, mahdollisuutta ei tosin ollut kumpaankaan. Yhtäkkiä ne olivat siinä, kuin uiskennellen usvameressä holtittomasti sinne tänne. Sain lujat selkääntaputukset isänniltäni. Toinen kaato Aamuyön toinen kohteemme, tällä fantastisella saarella sijaitsi saaren länsipuolella, Huronin rannalla ja Ojibwayn mailla. Istuimme laakealla rinteellä nököttävän mökin hatarien seinien suojissa ja tuijotimme edessämme aukeavaa näkymää. Taustalla, tummana ja värittömänä erottui juuri ja juuri valtaisa Huron. Mäenrinne oli vanhaa peltomaata ja sinne tänne, paikka paikoin oli noussut saaren hyisiä tuulia kavahtamatonta pensaikkoa. Sekametsä uloittui rantaan asti ja tarjosi oivan suojan siellä, sen kätköissä lymyileville peuroille. Mökkiin pääsi rinteen toiselta puolen täysin huomaamatta, laaksosta katsoen.'Kello oli puoli kuusi aamulla ja puolen tunnin odottelun jälkeen vaivamme palkittiin. Ensin liikettä ei edes huomannut, niin varovaisia olivat peurat. Katseen tottuessa hämärän laikuttamaan maisemaan, yksityiskohdat toisensa jälkeen alkoivat hahmottua. Peurat olivat aivan metsän laidassa, reilun kahdensadan metrin päässä. Tässä valaistuksessa se oli aivan liikaa. Olin jo vuosia sitten ottanut tavakseni olla ampumatta näitä upeita eläimiä, ellen ollut osumastani lähes vuorenvarma. Aloimme jo tuskastua, kun samassa kaksi peuroista tuli aukealle täysin näkyviin. Ne liikkuivat hitaasti, mutta varmasti meistä oikealle, lähestyen metri metriltä. Oli Tomin vuoro yrittää. Ruger oli hänen ja kuin osa miestä. Tom seisoi keskellä mökkiä kannatellen kevyesti asettaan. Peurat olivat arviolta 150 metrin päässä, kun Ruger jyrähti jo toisen kerran sinä aamuna. Osuman saanut peura ryntäsi täyteen vauhtiin pitkin aukeaa, putosi polvilleen ja nousi ylös. Ryntäsi jälleen eteenpäin ja putosi uudelleen polvilleen. Pää taipui ruhon alle ja eläin teki lähestulkoon täyden kuperkeikan jääden pellolle sätkimään. Ehtiessämme eläimen luo oli peura jo suoristanut pitkät koipensa ja laskenut ne sirosti sivulleen. Suurten tummien silmien katse lasittui hitaasti ja kuoli pois. Katsoin ihaillen ympärilleni, kyllä osaa olla hieno maa. Mike pääsi näyttämään jälleen suolistajan kykyjään ja komea urospeura pääsi trockin lavalle arvoiseensa seuraan.
Kolmas osuma Ajelimme Hwy 540:tä hiljalleen kohti Manitoulin saaren "pääkaupunkia" Little Currentia ja näimme kymmeniä peuroja, isompina ja pienempinä laumoina. Manitoulin Island on todellinen peuranmetsästäjän paratiisi, siitä ei ole pienintäkään epäilystä ja tässä yhteydessä on hyvä mainita, että saari on syksyisin myös lohenkalastajien toivekohde. Ylitimme vanhan terässillan, joka on toinen yhteys saarelta mantereelle. Toinen on pieni kylä saaren eteläpuolella nimeltään South Baymouth. Sieltä on autolautta yhteys Tobermoryyn, pikkukaupunkiin Torontosta pohjoiseen. Ehdimme ajella muutamia kilometrejä mantereen puolella, kun huomasimme suuren peuralauman melko lähellä tietä. Astuin varovasti ulos auton vastakkaiselta puolelta ja kohotin aseen. Ketään ei ollut näkyvissä. Peurat liikkuivat rauhallisina tiensuuntaisesti menosuuntaamme, samalla puolen tietä. Valitsin äärimmäisenä oikealla tepsuttavan kaunottaren. Kiväärin trockin kattoon tukien, hengitin syvään ja rauhallisesti ja puristin herkistettyä liipasinta. Peura putosi lähestulkoon niille sijoilleen, vikuroimatta. Matka oli vajaat satametriä, valoa riittävästi, hyvä tuki. Mitä muuta olisi voinut toivoa. Olin osunut siihen mihin olin tähdännytkin, vasempaan korvaan. Tämä tyttö ei ehtinyt edes tuntea osumaa. Katselimme toisiamme. On se vaan todella hienoa olla olemassa. Tom hihkaisi. Istuessamme Kolme Jalkaa lämmittämässä pirun kuumassa saunan röttelössä ja nauttiessamme vanhan Skottilaisen aromeista, ei olo olisi voinut olla parempi. Kolme Jalkaa kärytti vanhaa piipunnysäänsä, joka suoraan sanoen haisi hirveältä. Oman, Century Samin, peukalonpaksuisen sikarini, ei kuitenkaan tarvinnut hävetä tässä seurassa. Iltapäivällä kuvasimme peurat läheisen Motellin pihamaalla ja tyydytyksekseni huomasin jälkeenpäin, ettei silmieni punerrus näy kuvassa. Sinänsä se on pienoinen ihme, siksi raisut olivat Kolme Jalkaa järjestämät Pow Powt.
Paul Palmu
|
