Karhujahdissa Kanadassa 2016 osa 2

Torstai on toivoa täynnä sanotaan ja niinhän se oli. Entäpä tänään perjantaina. Jätin Jukan jälleen
ensin kyttipaikalleen ja sitten saattelin Ilkan minun eiliselle paikalle. Ilkan paikalla ei ollut karhu
käynyt.  Jollain tavoin tunsin, jälleen kerran intuitiivisen tunteen, että tänään karhut ovat liikkeellä.
Kun Ilkka oli asettunut kojuun ja oli valmis odottamaan karhua. Linkutin asettamaan uudet syötit.
Kaikki eiliset tähteet olivat poissa. Pursottelin mansikkahilloa myös reilusti sinne tänne. Tyytyväisenä
itseeni hiipailin pois ja nostin Ilkalle peukaloa, onnentoivotukseksi. Pidin mennessäni reilusti ääntä,
jotta karhut kuulisivat minun poistuvan. Ajoin ehkä puolentoista kilometrin päähän ja jäin ikkunat auki odottelemaan laukausta. Olin melko varma, että Ilkka ampuu karhun.                                                                                                       

Hanhia lensi ylitseni enemmän ja vähemmän. Pari kania ja oravaa loikki
yli tien. Nautin kauniista, syksyisestä säästä. Ruska alkoi jo erottua vaahteroiden ja muiden lehtipuiden lehdissä. Kanadassa on aina todella kaunis ruska. Varsinkin näin etelässä, missä metsät ovat pääosin lehtipuumetsiä.

7 mm remington magnumin jyrähdys kiiri ympäristöön melko tarkkaan  18.00. Pienellä viiveellä tuli toinen laukaus ja kohta kolmas. Mitähän pirua se ampuu.

Käynnistin auton ja huristin paikalle. Ukko oli yhtä hymyä. Tuolla se on nurin, se viittoi syötille päin. Ja siellähän se oli. Nuori, komeaturkkinen karhu. Ensimmäinen laukaus korvan alle oli tappanut karhun. Ilkka varmisteli kuitenkin, koska sanoi karhun vielä liikahdelleen. Hyvä niin. Osumasta ei koskaan voi olla täysin varma, joten parempi varmistaa.

Hieno yksilö. Aivan mustan samettinen turkki. Todella kaunis nuori karhu.

Ilkkaa hiukan harmitti karhun pienuus. Höpsis, lohduttelin ukkoa. Parempi pienempikin, kuin ei karhua.
Minulla on ollut useita metsästäjiä, joiden mielestä mikään karhu ei ole ollut sopivan kokoinen. Ja niinhän
siinä sitten on käynyt, että ukot ovat lähteneet kotimatkalle ilman karhua.                                    

Raijasimme karhun ja tavarat autoon. Kyttikojun ja kamerat jätimme paikoilleen. Mike saisi itse hakea ne myöhemmin.            

Jukalla myös nalle nurin 

Olimme sopineet Jukan kanssa, koska hänen kyttipaikkansa oli hiukan hankalan tien päässä, että mikäli
hän ampuu karhun hyvissä ajoin hän käy laittamassa valkoista paperia merkiksi meille karhusta.
Ajattelimme jäädä odottelemaan teiden risteykseen. Huonokuntoisen tien risteyksessä oli suuri mänty,
jossa erotimme heti paloja valkoista paperia. Hihkaisimme riemusta. Meillä oli siis toinenkin nalle nurin.
Ja pimeään oli vielä aikaa.

Jukka odotteli jo meitä muikistellen tyytyväisenä, kuin kissa popsittuaan hiiren. Se on tuolla pusikossa,
hän viittoi metsään. Jukka näytti mistä karhu oli tullut kovalla ryminällä. Mies oli ihmetellyt karhun
aiheuttamaa meteliä. Laukaus oli ollut hyvä ja karhu rymistellyt reilut sata metriä pensaikkoon. Jukka
oli käynyt varmistamassa ja huomannut heti, että kontiolla ei ollut, kuin kolme jalkaa. Oikea etujalka oli
poissa. Se oli katkennut kyynärpään yläpuolelta ja tyngän pää koko lailla jo hyvin parantunut. Saatoimme
vain aavistella, mitä oli sattunut. Karhu oli saattanut kolaroida auton kanssa taikka tapellut. Mahdollisesti
sitä oli ammuttu, mene ja tiedä. Selvisi ainakin, miksi se oli rymistellyt tullessaan. Raskaalla eläimellä ei
ollut helppoa liikkua pusikossa kolmella jalalla.                                                                                            

Hieno eläin ja hieno ilta. Jukka onnitteli myös Ilkkaa hienosta kaadosta. Ei muuta kuin nalle kyytiin ja kotia kohti. Mike odotteli meitä teiden risteyksessä ja oli yhtä hymyä kuullessaan, että karhut olivat nurin. Helpotus toki myös hänelle. Outfittereille jokainen kaatamatta ja saamatta jäänyt karhu oli epäonnistuminen. Vaikkei se heidän työstään juurikaan johtunut. Outfitterit tekevät parhaansa, jotta jahti onnistuisi. Se on heidän toimintansa edellytys jatkoa ajatellen.

Jukka hyppäsi Miken kyytiin juttuseuraksi ja ukot kaahasivat paikalta tuhatta ja sataa. Me Ilkan kanssa otettiin rauhallisemmin. Näimme jälleen karhun tiensivussa. Sitten tapahtui jotain, joka sai niskavillat pystyyn vielä päiviä tapahtuman jälkeen. Aloimme olla lähellä ensimmäistä kylää kun edessämme ajanut auto teki jotain odottamatonta. Ensin se vaihtoi kaistalta toiselle ja lopulta ajoi vasemman puoleiselle pientareelle. Ehdin juuri ja juuri huomata sivusilmällä miten valtaisan
suuri hirvisonni ryntäsi tienposkesta, oikealta kohti autoamme. Todennäköisesti edellä ajanut auto oli huomannut hirven pusikossa. Ei kuitenkaan syystä taikka toisesta antanut meille minkäänlaista varoitusta. Reaktioni oli yhtä nopea, johtuen pitkästä urasta ammattiautoilijana. En polkaissut jarrua vaan tempaisin
ratista auton vasemmalle. Vastaantulijoita ei onneksi ollut. Hirvi, sorkkien osuessa asfalttiin lensi komeasti persiilleen, että rysähti. Se ja väistöliikkeeni pelasti meidät. Peilistä näin, miten hirvi ryntäsi takaisin sinne mistä oli tullutkin. Todennäköisesti se ei loukannut itseään pahemmin. Perhana, sanoimme miltei yhteen ääneen. Se, se oli lähellä. Pirulauta. Tuon lähemmäs ei hirvikolari tule ilman osumaa.
Omissa ajatuksissamme ajelimme loppumatkan. Saimme jälleen kerran muistutuksen siitä, miten
katoavaista kaikki on. Ja miten nopeasti voi tilanteet muuttua.

Karhut suolistettiin ja jätettiin roikkumaan Miken talliin. Ne nyljettäisiin heti aamusta. Kylmä olut maistui kaikille. Oli ollut todella hieno jahti-ilta. Ja hirvisonnista vahingoittumattomina selviäminen kruunasi kaiken.

                                           Ojibway intiaanien POW WOW                                                                                           

Heti aamusta aikaisin autoimme Mikea nylkemään karhut. Ilkan karhun lihat olivat pilalla vatsaosuman
vuoksi, mutta nahasta tulisi hieno. Jukan ja minun karhusta otimme lihat talteen.
Sunnuntaina nauttisimme karhupaistia, A´la Palmu.

Ilkan puoliso fanitti intiaaneja yli kaiken ja oli todella kiinnostunut alkuperäisväestön historiasta.
Olin saanut selville, että Ontariossa olisi vielä yksi Pow Wow. Pow Wow oli intiaanien festifaalijuhla,
jossa nämä esittivät historiaansa tanssin kera. Myytävänä olisi myös kaikenlaisia käsitöitä. Paikka oli
Midland ja meidän majoituskohteestamme reilun neljänsadan kilometrin päässä. Kanadan mittasuhteissa
ei mikään paha matka. Porukka autoon ja menoksi. Olimme pääpaikalla iltapäivällä  ja juhlat veivät kyllä mennessään. Niin upeita olivat puvut ja tanssinumerot. Löysimme myös kaikkea hienoa kotiinviemisiksi
ja tuliaisiksi. Juhlat päättyivät ennen kello kuutta iltasella ja meidänkin oli aika palata ihanalle
mökillemme. Ajomatkaa meille tuli reilut 800 kilometriä. On kuitenkin pakko sanoa, että Georgia Bayn
Ojibway intiaanien järjestämä festifaali oli jokaikisen kilometrin arvoinen.

Sunnuntaina nautimme erinomaisesta karhupaistista (vaikka itse sanonkin). Valtaisa pata tyhjeni
miltei yhdellä kertaa ja huomasin jokaisen satsanneen useamman kerran. Upea päätös hienolle
jahdille ja retkelle. Osan lihoista veisimme kotiin ja nahat kävisimme viemässä täyttäjälle.
Ne tulisivat sitten Suomeen aikanaan postin kautta. Miken hienolla ponttooniveneellä kävimme
koettamassa kalaonneamme. Jukka osoittautui kalamieheksi ja vetäisi ikäänkuin malliksi pari komeaa
haukea. Päivä auringonkilossa kimaltavalla järvellä oli hieno tapa hyvästellä Mike ja hänen kesäasuntonsa.
                                                                                                                
Piipahdimme vielä Niagaran putouksilla paluumatkallamme. Putoukset ovat kertakaikkisen mahtavat
ja aivan pakolliset nähdä ja kokea. Vaikka olen ollut Niagaralla useasti, on siellä aina yuhtä ihana
vierailla. Paikassa on jotakin maagista. Ei ole ihme, että intiaanit pitivät paikkaa pyhänä.

On aina yhtä haikeaa jättää hyvästejä. Niin isännällemme, kuin tosillemmekin. Minä ja vaimoni jäisimme vielä Kanadaan muutamaksi viikoksi kalastelemaan. Meille oli vieraskin tulossa. Veimme uudet ystävämme Toronton kentälle ja katsoimme, että kaikki matkaselvitykset aseineen tuli kuntoon. On pakko sanoa lopuksi, että eron hetki sai kyyneleet muidenkin, kuin naisten silmiin.
Kiitokset jahdin ja retken onnistumisesta kuuluvat aina koko ryhmälle.
Hyväkään järjestäjä ei onnistu ilman loistavia metsästäjiä. Hienot ihmiset kruunaavat kaiken. Paljon terveisiä ystävillemme. Toivon sydämestäni,
että tapaamme uudelleen samoissa merkeissä.

Paul Palmu