 Lewis Wetzel
Intiaanien Tappaja
Intiaanit antoivat hänelle lempinimen "Kuoleman Tuuli". Kahdesta syystä: ensinnäkin hän liikkui metsissä, kuin tuuli ja toiseksi: hänen näkemisensä merkitsi useimmiten kuolemaa. Wetzel oli erinomainen ampuja ja vahva, kuin karhu. Näin on kuvaillut kirjailija Zane Grey Lewis Wetzeliä kirjoissaan: Betty Zane, Rajaseudun Henki ja Viimeinen Ajo
Osa 1700-luvun siirtolaisista Ohion laaksossa ja alueen ympäristössä pitikin Wetzeliä sankarina, joka näytti intiaaneille näiden oikean paikan. Osa kuitenkin leimasi hänet puolivilliksi metsäläiseksi, joka oli pirun ruumiillistuma.
Lewis Wetzel syntyi Lancasterissa Pennsylvaniassa vuonna 1763. Neljänneksi vanhimpana Mary Bonnetin ja saksalaisperäisen John Wetzelin seitsen lapsisesta katraasta. Lewis oli tuskin oppinut kävelemään, kun vanhemmat monien muiden uudisasukkaiden kera, muuttivat Länsi-Virginiaan. Irokeesit (pitkän talon kansa) olivat luovuttaneet alueet valkoisille, vastoin alueiden oikeiden hallitsijoiden ( Shawnien, Miamien ja Delawarein liittokuntineen) lupaa. Tämän aluevaltauksen jälkeen uudisasukkaat saivatkin alueen intiaanit niskaansa, tämän tästä. Jatkuvat taistelut alueesta jatkuivat aina vuoden 1790 puoliväliin, kunnes Greenvillen sopimus muutti intiaanien ja valkoisten hallitsemien alueiden rajoja kauemmas pohjoiseen.
Nuori Lewis Wetzel
Lapsia koulutettiin parhaan mukaan, mutta Lewis ei koskaan oppinut lukemaan eikä piitannut kouluista muutoinkaan. Hän viihtyi metsissä ja enimmäkseen yksin. Vuonna 1777 ( vuotta kutsuttiin veriseksi seitsikoksi) Wyandotit hyökkäsivät Wetzelien kotiin ja vain Lewis ja hänen veljensä Jaakob olivat kotona. 13 vuotias Lewis veljensä kanssa joutui intiaanien vangiksi, mutta neuvokkaat pojat onnistuivat pakenemaan ja palaamaan kotiin. Kotona he saivat sankarin sädekehän päidensä päälle. Lewis oli haavoittunut intiaanien käsissä ja jokin tapahtuma sai nuoren miehen alun kehityksen väärille raiteille. Lewis unohti elämästään kaiken muun ja alkoi kehittää taitojaan jälkien seuraajana, juoksijana ja ampujana. Nuori mies kehittyikin lajissaan niin hyväksi, että hänestä kasvoi pahin painajainen intiaaneille. Vaikka intiaanit olivatkin todella mestareita sekä liikkumaan metsissä, että seuraamaan jälkiä, tuli Wetzelistä vielä heitä parempi. Hän myös harjoitteli lakkaamatta lataamaan suustaladattavan luodikkonsa juostessaan. Tästä kehkeytyi hänelle suuri etu. Aina kun hän pakeni intiaaneja, hän pysähtyi tämän tästä ampumaan lähimmän takaa-ajajan. Sitten taas paetessaan hän latasi luodikkonsa uuudelleen ja toisti tempun. Näin hänestä muodostui se "kuoleman tuuli" josta rajaseudun intiaanit kertoivat tarinoita.
Legenda jo eläessään
Jo kaksikymmentä vuotiaana Lewia Wetzel oli kuuluisa intiaanien tappaja. Hän oli ja osallistui useisiin hyökkäyksiin intiaaneja vastaan ja pelasti monta intiaanien kaappaamaa vankia. Wetzelistä on sanottu, että hän liikkui lain ja rikollisuuden rajamailla. Sen aikaisia uudisasukkaita se ei häirinnyt. Vain Wetzelin vyöltä roikkuneet päänahat olivat heille tärkeitä. Jokainen päänahka merkitsi yhtä väijyvää punanahkaa vähemmän. Ajan kanssa Wetzel ajautui yhä syvemmälle sairaan mielensä syövereihin, eikä paluuta ollut. Hän oli täysin tunteeton tappaja ja ihmisenä erakko. Silloin tällöin hän piipahti asutuksilla ja varuskunnissa, mutta ei juuri ystävystynyt kenenkään kanssa. Ystäviä hänellä varmasti oli. Muita samanmielisiä miehiä, joita yhdisti samat aatteet ja taidot.
Wetzel osasi kuitenkin käyttäytyä ihmisten parissa. Hänen on kerrottu olleen musikaalinen ja hyvä tanssija. Pakaroille ulottuvat pitkä musta tukka, ja kookas olemus kuitenkin piti uteliaat loitolla. Wetselin on myös kerrottu rauhoittaneen monta tavernaa. Yleensä riehuminen loppui alkuunsa, kun kookas mustanpuhuva mies astui ovesta sisään. Tarinat ovat kuitenkin aina vain tarinoita. Wetzelin on sanottu tappaneen yli sata intiaania. Se tuskin on totta. Tarinoilla on kuitenkin tapa syntyä jostakin ja onkin varmaa, että vaikuttavaa oli Wetzelin sota intiaaneja vastaan.
Yksinäinen harhailija
Rauha solmittiin lopulta intiaanien ja valkoisten siirtolaisten välille vuonna 1795 Greenvillen sopimuksella. Rauhallisia intiaaneja alkoi näkyä yhä enemmän valkoisten asutuksilla. Wetzel oli usein napit vastakkain lain kanssa. Tapettuaan jonkun onnettoman. Arvostus ja kunnioitus intiaanien tappajaa kohtaan alkoi murentua pala palalta. Wetzel ei millään lailla koettanut sopeutua yhdyskuntaan. Hiuksensa hän kasvatti, jos entistä pidemmäksi ja hänen ulkomuotonsa kaikkine intiaani koruineen oli jos mahdollista, entistä hirveämpi. Lewis oli vastustanut rauhaa kaikin tavoin. Hänestä kuollut intiaani oli se paras ja ainoa intiaani.
Epilogi:
Tarinat ovat aina tarinoita, vaikka joskus totuus voikin olla tarua ihmeellisempää. Lewis katosi rajaseudulta vähin äänin. Hänen on kerrottu vaeltaneen etelään espanjalais-alueille. Toimineen toisen Lewisin ja tämän ystävän Clarkin oppaana näiden tutkimusmatkoilla. Hänen on sanottu viettäneen aikaa myös vankilassa jne.
Jotkut tarinat veivät hänet jopa keskelle Alamon taistelua, mutta aikajanallisesti tämä olisi ollut melko mahdotonta. Alamon taistelun aikaan vuonna 1836. Wetzel olisi ollut liki 70-vuotias. Yhtä kaikki. Todennäköisesti hän päätyi asumaan serkkunsa Philip Sycksin luo Natcheziin, Mississippiin, vuoden 1800 alkupuolella. Natchez jäi hänen viimeiseksi lepopaikakseen. Hänen kerrotaan menehtyneen keltakuumeeseen vuonna 1808. Nuoresta miehestä rajaseutujen nemesikseksi. Oliko Wetzel psykopaattinen tappaja vaiko vain omaa kohtaloaan toteuttanut ihminen. Se jää ikuiseksi arvoitukseksi. Kuitenkin yhä tänäkin päivänä noissa rajaseudun metsissä huokailee tuuli. Vaikeroiden punaisina hehkuvien vaahteroiden tuuheissa lehdissä ja kuusten oksistoissa. Se huokaa ikäväänsä ja menetettyä aikaansa. intiaanit kutsuvat sitä yhä "Kuoleman Tuuleksi".
Paul Palmu
|
