Elämän Virrat osa 2 johdanto

 

Tässä pieni johdanto sarjan toisen osaan:

Ruosteenruskea kissa oli pienen koiran kokoinen. Sen naama oli arpia täynnä ja toinen korva muodottomaksi revitty. Tämä osa satama-alueesta oli sen reviiriä ja jo lähes kolme vuotta se oli aluetta hallinnut ja puolustanut. Suurin haitta sille oli toisen silmän puuttuminen. Tappelu, jossa se oli silmänsä menettänyt, oli ollut tähän astisista kovin. Se oli tapahtunut edellisenä syksynä. Kollikissa, jonka se oli tappanut, oli ollut sitä itseään vieläkin suurempi. Ruosteenruskea kissa oli myös ollut lähellä kuolemaa. Revitty silmä oli tulehtunut pahasti ja lähes kuukauden se oli maannut kuolemankielissä, erään hylätyn talon kellarissa. Talvi oli tullut aikaisin ja yhdellä silmällä metsästäminen vaati paljon harjoittelua. Puoli vuotta se oli elänyt nälkäkuoleman partaalla kaduille heitetyillä jätteillä. Se oli kuitenkin selvinnyt. Kun keväiset aurinkoiset päivät kuivasivat jälleen loskaiset kadut ja pahalle haisevat ojat, se tiesi jäävänsä henkiin.

Vajaan Viidenkymmenen askeleen etäisyydellä kissasta, laituriin kiinnitetty karakki keinahteli iltamainingeissa. Laivan lyhdyt olivat sytytetyt ja niiden ympärillä hohti keltainen kehä. Paksut hamppuköydet narisivat vaimeasti. Kissan ehjä korvakaan ei värähtänyt. Se seisoi kolmella jalalla, terveen silmän ollessa lukittuna viiteen lihavaan rottaan, jotka pienillä terävillä hampaillaan repivät pehmeää lihaa irti, kahden suuren pakkilaatikon varjossa makaavasta ruumiista. Varoen kissa laski ilmassa olevan vasemman etujalkansa alas. Katse ei hievahtanutkaan, sen tunnustellessa maata likaisella tassullaan, ennen kuin siirsi ruumiinpainonsa alas lasketulle jalalle. Hitaasti, kuin hidastettuna nousi oikea jalka, vasemman takajalan siirtyessä myös eteenpäin. Tuuli kävi rotista kissaan päin, eivätkä rotat olleet tietoisia, vajaan kymmenen metrin päässä lähestyvästä kuolemasta. Ruumis, jota rotat järsivät oli alasti ja haisi jo. Vaatteet oli viety ja sekä rotat, että linnut olivat tehneet hirveää jälkeä. Ruumis oli myös vaihtanut jo väriä. Punaisia laikkuja, arpia ja paiseita, joita ruumis oli ollut täynnään, ei juurikaan enää eroittanut. Mies, sillä miehen ruumis oli, oli ollut satama alueella elänyt pummi. Mies oli kaukana kotoaan. Kasvonpiirteitä ei enää eroittanut, vain vinot silmät ja tuuheat kulmakarvat ja sen, että hän oli ollut pienikokoinen. Miehellä ei ollut ollut nimeä, eikä kukaan ollut tuntenut häntä, eikä olisi voinutkaan. Mies oli ollut yksi niistä 23:sta eskimo orjasta, jotka Espanjalainen Jesus Rodriques oli edellisenä syksynä tuonut uudelta mantereelta, Amerikasta. Kuolleen oma kansa, Eskimot, olivat tunteneet miehen nimellä White Salmon, (valkoinen lohi). Valkoinen lohi, kuuden muun vangin kanssa oli päässyt pakenemaan vangitsijoiltaan jo heti satamassa. Täysin vieraassa maassa, kieltä ymmärtämättömänä, kykenemättä selviämään, Valkoinen Lohi ei ollut koskaan päässyt satama-aluetta kauemmas. Kuluneen talven hän oli elänyt jätteillä, kissoilla ja rotilla. Muutaman kerran hän, syvää häpeää tuntien, oli joutunut syömään koiran lihaa. Kuollessaan isoonrokkoon muutama viikko sitten, hän oli ollut viimeinen niistä 23:sta orjaksi tuodusta eskimosta ja intiaanista ja liittyi tietämättään tuhansiin toisiin isorokon uhreihin Euroopassa sinä keväänä. Valkoisen Lohen ruumis oli kammottavan näköinen. Varikset ja lokit olivat syöneet silmät. Suu oli muodottomaksi revitty, vatsa auki ja suolia vedetty ulos. Vasemman käden käyristyneistä sormista olivat jäljellä enää vain luut. Rotat päästivät pieniä vingahduksia, sähähtäen aina tämän tästä toisilleen.

Metri metriltä kissa lähestyi niitä.

Kissa toivoi, ettei ketään tulisi nyt, eikä mikään säikäyttäisi rottia. Likainen ruskea turkki värähteli lihasten kiristyessä, kuin teräsjouset. Välimatka oli noin viisi metriä. Rotille ei ollut lähellä piiloja, eikä koloja. Ympäröivä alue oli tasaista maata, kaiken sen kissa oli pannut merkille. Hamppuköydet narisivat jälleen, laivan keinahtaessa. Kissa ei kiinnittänyt ääneen mitään huomiota. Se oli nähnyt lukuisten laivojen tulevan ja menevän, myöskään rotat eivät häiriintyneet ympäristön tutuista äänistä. Korvat liikkuivat vilkkaasti ja kuonot nuuhkivat ilmaa, mutta mikään ei vieläkään varoittanut lähestyvästä vaarasta. Kissa oli täysin varjojen suojissa, sille aika ei merkinnyt mitään, ainoastaan lopputulos. Hitaasti kissa veti takajalkansa alleen, selkä köyristyi ja lihakset, äärimmilleen jännitetyt, vaativat jo räjähtävää purkautumista. Etäisyyttä oli vajaat kolme askelta, kun kissa hyökkäsi. Etäisyys hupeni pariin jalkaan sekunnin osasessa, rottien räjähtäessä pakoon. Ilman täytti vinkuna rottien syöksyessä jonossa laiturille. Paksu nariseva hamppuköysi osui ensimmäisenä juoksevan silmiin ja perätysten neljä rottaa kipitti pienillä jaloillaan henkensä edestä ylös paksua köyttä ja turvaan laivaan. Viidennen rotan viiksissä oli verta, sen omaa verta, joka vaahtona kupli puhki menneistä keuhkoista. Pieni sydän löi kiihkeästi viimeisiä lyöntejään. Kissan pitkät terävät kynnet olivat kaivautuneina syvälle sen pulleaan tärisevään ruumiiseen. Kissa loi viimeisen katseen hamppuköyttä ylös vilistäviin rottiin, ennen kuin upotti terävät kulmahampaansa pullean rotan niskaan.

Kissan viimein poistuessa paikalta viiksiään nuoleskellen ja vatsa pömpöttäen, ranta hiljeni. Laivat keinahtelivat laituriin kiinnitettyinä, ylhäisinä ja yksinäisinä, ilmassa leijui voimakas tervan haju. Suuri täysikuu loi aavemaista valoaan mustaan veteen ja vieri viereen rakennettujen varastojen katoille. Hamppuköysien narina oli ainoa, synkän ja peloittavan satama alueen hiljaisuutta rikkova ääni. Pian koittaisi aamu ja laivojen ympärillä alkaisi kuumeinen hyörinä. Kissa oli nähnyt sen monta kertaa. Jotkut laivoista palaisivat, jotkut eivät. Kissa ei sitä tiennyt, mutta tämä, kissaa lähinnä oleva laiva, jonne rotat olivat paenneet, ei koskaan palaisi takaisin. Kissa nosti häntäänsä, käänsi takapuoltaan ja suihkutti pitkin ruikkauksin virtsakaaren varaston seinälle. Se ei ollut laivoista kiinnostunut. Uusia laivoja tulisi aina, samoin kuin ruumiita ja niitä syöviä rottia.

Nousevan auringon ensisäteet paljastivat osa kerrallaan likaisen satama alueen ja laivan, johon rotat olivat paenneet. Laivan perään kiinnitetyssä suuressa tammilevyssä, kauniisti kirjoitettuna, luki Isabell. Se lähtisi pian yli Atlannin valtameren, kohti uutta mannerta, kohti Amerikkaa....

 

Olet juuri lukenut pienen otteen Elämän Virrat sarjan toisesta osasta. Henrik VIII:sas lähettää hyvinvarustetun retkikunnan uudelle mantereelle. Samoin ovat tehneet jo ainakin ranskalaiset ja italialaiset. On alkava uusi aikakausi ja sota uuden mantereen herruudesta. Elämän Virrat sarja vie sinut keskelle taisteluja. Sarjan toinen osa on tarina rakkaudesta ja ystävyydestä, urheudesta ja sankaruudesta. Se on tarina kultuurien yhteentörmäyksestä. Se on myös tarina sodasta ja herruudesta, sodasta joka tulisi tuohoamaan kokonaisia kansoja. Se on tarina rajat ja kulttuurit ylittävästä rakkaudesta, vihasta ja ystävyydestä. Elämän Virrat sarjan toinen osa on häikäisevä kuvaus ajasta, jolloin eurooppalaisten rantautuminen uudelle mantereelle, Amerikkaan, pääsi toden teolla vauhtiin.

 

Toivotan mitä parhaimpia lukuhetkiä kirjani parissa.

Huom! Elämän Virrat sarjan tekstien osittainenkin kopioiminen ilman lupaa on kielletty, tekijänoikeuslain nojalla.

 Copyrigt: Paul Palmu