Turkispyytäjän matkassa osa 3Puro kiemurteli loivassa mäessä käärmeen lailla. Avonaisena sieltä täältä. Kahlasin lumessa Johnin vierelle, puron partaalle. Lumen ja jään muodostamat reunat olivat paikoin puolitoista metriset. Vesi oli kristallinkirkasta, pohja soraa ja kiviä. Kaloja, kauniin punertavia ja pilkullisia puikahteli näkyviin jään alta aika ajoin. - Perhana. Huokaisin Johnille. - Upea paikka, kertakaikkiaan. Meillä oli jatkovarrelliset haavit, joilla koetimme pyydystää noita vikkeliä herkkupaloja, puron lumisella penkereellä taiteillen. Roikuimme vatsoillamme töyräällä ja huidoimme haaveilla. Tämä se vasta oli hauskaa. Tällä kohtaa purossa ei ollut vettä puolta metriä enempää. Nyt tarvittiin kärsivällisyyttä, pitää haavia paikallaan pohjassa. Kun kala oli kohdalla piti koettaa siepata se haaviin. Yritimme useammasta kohdasta ja tunnin räpistelyn tuloksena meillä oli viisi, noin puolen kilon painoista kalaa hangella. Jo osasivat olla komeita. En silloin vielä tiennyt kalojen virallista nimeä, joten ne olivat yksinkertaisesti purolohia. Ainakin ne olivat ihan lohen näköisiä. Kauhoimme vielä aikamme, mutta tuntui siltä, että kalat osasivat jo varoa haavia, eivätkä tulleet lähelle. Selkäkin alkoi jäykistyä roikkumisesta. Kelkkojen pärinä oli, kuin pyhäinhäväistys, silmiähivelevän kauniille ja äänettömälle erämaalle. Kaasuttelimme puroa myötäillen kohti järveä. Ohitimme matkalla yhden pikkulammen, jota hallitsi suuret majavakeot. Ainakin majavia riitti. Seurailin Johnin avaamaa latua alas järven jäälle. Hämärä oli jo aavistettavissa, kiitäessämme järvenselkää kohti mökkiämme. Aurinko roikkui vielä punahehkuisena läntisellä taivaalla, kallioiden huippuja tavoitellen. Peittelimme kelkat yöksi ja raahasimme tavaramme sisään. Minä otin kontolleni kahvin ja kaminan. John sanoi nylkevänsä sudet. Hain lunta sisään sulamaan kahvivedeksi ja lisää pilkkeitä eteisestä. John oli ripustanut sudet takakintereistään roikkumaan kattoon iskettyihin koukkuihin. Katselin nylkemistä hetken. Se kävi näppärästi. Minulla oli kahvit ja leivät valmiina, toinen kierros puita kaminassa ja sikari poltettu, kun John oli valmis. Kaveri todellakin osasi työnsä. John pingoitti nahat niitä varten tehtyjen muottien päälle ja alkoi raaputella loppuja rasvoja ja muita epäpuhtauksia pois. Tarjosin hänelle mukillisen kuumaa kahvia. Omani olin terästänyt tapani mukaan. Vein suden raadot ulos kelkkojen viereen. John sanoi niiden kelpaavan myös haaskalle. Ne maistuisivat kavereille siinä missä muukin liha, vaikkei sitä kaikki uskoneet. Kävin mökin takana pensaikossa. Se oli nopea käynti. Tässä pakkasessa ei viitsinyt kauan kyykkiä. Päivä oli jälleen hämärtynyt illaksi. Järven vastakkaista puolta ei enää erottanut. Kannoin pihalle halkoja ja sytytin nuotion. Vesi nousi kielelle, ajatellessani pian tikun päässä tiriseviä lohia. Taivaalle syttynyt tähtimeri oli niin mahtava, ettei sitä voisi sanoin kuvailla. Saman olin kokenut suurilla järvillä veneillessäni. Kertakaikkisen upeaa. John tuli ulos juuri kun aloin järjestellä puhdistamiani kaloja tikkujen varsiin. Johnilla oli lautasella lihavartaita. Polttelimme sikarit herkkuja odotellessa. Se ateria sinä iltana, ulkona nuotiolla, pakkasen paukahdellessa ympärillä jykevinä seisovissa petäjissä, oli ehkäpä elämäni paras. Siihen varmasti vaikutti koko päivä ulkona luonnossa, ympäristö, tunnelma, mene ja tiedä. Lohet olivat niin makoisia, että kieli oli mennä mukana. Majavat porsaan kera olivat yhtä herkullisia. Ne maistuivat vahvasti riistalta. Maku oli hiukan erikoinen, voimakas ja vaikea kuvailla. Todella maukasta. Rasva kiilsi viiksissä ja parroissamme. Virnistelimme toisillemme. Miten pirussa olin saattanut unohtaa kameran. Noiduin sitä varmaan sadannen kerran. Suden valittava joiku kiersi järven rantamia. Kuulimme useita vastauksia. Se oli mielettömän vaikuttavaa. Ulvonta sai aikaan kylmiä väreitä niskavilloissa. Skoolasin mielessäni noille jahtimestareille. - Hyvää metsästysonnea. - Varokaahan Johnin pauloja. Oli varmasti huomannut silmieni lerppumisen. Katselin häntä tarkasti ja mietin, mitä noiden tummien silmien takana mahtoikaan liikkua. Silmien, jotka kiiltävän kirkkaina tuijottivat pimeyteen. Välähtäen jännityksestä, suden ulvonnan kiiriessä kukkuloilla. Katseesta kuvastui syvä rakkaus ympäristöön ja metsiin. Uskoin, että hengessään mies kulki susien mukana, jossain tuolla pimeässä. Pimeässä, missä sudet suuret sieraimet värähdellen, nuuhkivat öisiä tuoksuja. Jätimme nuotion palamaan loppuun ja kömmimme pieneen lämpöiseen pesäämme. Viimeinen muistikuvani ennen nukahtamista oli surumieliset intiaanin kasvot. Soturi seisoi korkealla kalliolla ryhdikkäänä ja ylväänä. Kaljua päätä koristi hiustupsu keskellä päälakea. Tupsuun oli kiinnitetty kaksi komeaa sulkaa, värikkäin nauhoin. Sulat roikkuivat alaspäin, hiukan sivulle niskasta. Tuuli heilautteli niitä hellästi. Älykkäiden ruskeiden silmien surumielinen katse oli suunnattu jonnekin kauas. Laaksojen ja jokien taa, kauas tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen, joka oli tuolla jossakin, vaanien kuin peto ja lähestyen vääjäämättä. Hitaasti, mutta varmasti. Soturi tunsi sen ahdistavana, syvällä leveässä, ruskeassa rinnassa. Se tulisi ja muuttaisi kaiken. Katse kiersi sinistä taivasta. Auringon kilossa välkkyviä järven selkiä ja kirkkaina solisevia puroja sekä tuuheina huojuvia metsiä. Kyynel syntyi silmäkulmaan ja vieri alas poskea. Vieras Torstai aamu tuli, kuin varkain. Havahduin koirien haukuntaan ja miehen kiljaisuihin. Nykäisin haalarini niskaan ja painelin ulos. Mökin edusta oli täynnään pörröisiä koiria, jotka ärähtelivät toisilleen ja minulle. John seisoi parrakkaan miehen vierellä, sikari suussaan. Puristin känsäistä kovaa kouraa ja nyökkäsin. Sytytin sikarin. ”Turisti”. Minua nauratti. En minä nyt ihan turisti ollut, jos en träppärikään. Ymmärsin toki, että mies laski leikkiä. Kiehautimme kahvit ja Bill otti höyryävän mukin kiitollisena vastaan. Annoin miesten rupatella ja laitoin aamiaista. Kävin myös kiikaroimassa rannassa, josko mooseja näkyisi. Järven toisella puolen, puiden alta, erotinkin kolme suurta moosea. Siellä ne olivat taas. Varmasti koko lauma. Bill kiitteli kahvista ja ajoi koirat liikkeelle. Johtokoira näykkäisi paria muuta, kuin malliksi ja pian kelkka kiisi jäällä hyvää vauhtia. Vastasimme miehen käden heilutukseen. Taivas oli tänään pilvessä. Vielä ei satanut lunta, mutta sataisi varmasti. John jutteli, että kävisimme tänään hänen alueensa kauimmaisessa nurkassa, pohjoispuolella. - Pakkaa sinä evästä. John heilautti kättään mennessään kelkkojen luo. - Minä täytän tankit. Nyökkäsin ja painelin mökkiin. Pakkasin mukaan leipää ja lihaa. Täytin termospullon ja tietysti taskumattini. Olimme pian valmiita lähtöön. Viimeinen silmäys mökkiin ja menoksi. Kiidimme yli järven ja ylös kukkuloille. Mäkishow alkoi jälleen. Ylhäältä näin, että siellä missä uskoin järven länsireunan olevan, olikin niemi. Niemen takana järvi jatkui vielä pitkälle. Tämä olikin suuri järvi. Varmaan yli kymmenen kilometriä pitkä ja paikoin kilometrin leveä. Mökki oli alueen eteläpäässä. Johnin puheiden mukaan ajaisimme tänään yli kaksikymmentä kilometriä pohjoiseen. Lunta sateli jo hiljalleen, saapuessamme pienelle lammelle. Lampi oli puron laajenema. Majavia, arvasin jo, ennen kuin erotin padot. John pysäytti kelkkansa ja seurasin esimerkkiä. Kohta jo lapioimme lunta ansojen päältä. Kuudet raudat ja yksi majava. John laittoi raudat kuntoon uudelleen. Vaihdoimme kolmien rautojen paikkaa. Majava kyytiin ja menoksi. Jälleen mäki ja ryteikköjä. Tappelua kelkan kanssa. Lunta satoi jo tasaisesti ja taivas oli harmaa. Tulimme pienelle joelle ja uusille pyydyksille. Saimme kaksi läpyskähäntää. John taputti käsiään. Yhdyin ilonpitoon ja skoolasin majaville. Mieleeni tuli kaiken maailman eläintensuojelijat. Mitähän ne sanoisivat tästä jahdista. Oli uskomatonta, että nuo kaikenkarvaiset baarien palopuhujat ja julkisuuden kipeät mesoajat, eivät kyenneet ymmärtämään tämän työn tärkeyttä. Työn, mitä nämä metsästäjät tekivät, kuten täällä Kanadassa majavien kohdalla. Tämä ministerien kehittämä systeemi oli jotakuinkin ainoa keino pitää majavakanta kurissa. Majavien aiheuttamissa vahingoissa Kanadassa, puhuttiin niin suurista summista, ettei sitä tavallinen kulkija kyennyt ymmärtämään. Jotkut ihmiset eivät yksinkertaisesti suostuneet ymmärtämään, että luonto muuttui jatkuvasti sivistyksen myötä. Petoeläimet ja saalistajat, karhut, sudet, ahmat, ilvekset, kotkat jne. Joutuivat siirtymään asutusten ja hakkuiden tieltä yhä syvemmälle erämaihin. Vahinkoeläimet puolestaan, varikset, lokit, majavat, pesukarhut, ketut jne. sopeutuivat ihmisen kanssa yhteiseloon ja lisääntyivät, kuin elopellossa. Millä ihmeellä niiden kantaa voitaisiin rajoittaa ellei metsästystä sallittaisi. Jollakin konstillahan niitä olisi pakko harventaa. Mitähän tapahtuisi kotimaassani Suomessa vaikkapa hirville, jos ei niitä metsästettäisi esim. kymmeneen tai sataan vuoteen. Se olisi katastrofi. Eläintensuojelijatko vahingot maksaisivat. Eivät varmasti. Eläinten suojelu on ihan paikallaan, kunhan se pysyy järjellisissä rajoissa. Puistelin päätäni. Kunhan piruparat muistaisivat edes yhden jutun. Metsästäjä on se viimeinen ihminen maan päällä, joka haluaisi, että riista loppuu tai vähenee. Juuri siksi metsästäjät tekevät eläinten hyväksi enemmän, kuin yksikään metelöitsijä. Itse, pian neljänkymmenen vuoden kokemuksella, metsästäjiä ympäri maailman tavanneena, voin sanoa yhden asian. Suu vaahdossa pienten eläinparkojen perässä, valtaisaa asearsenaalia raahaten kulkevia metsästäjiä ei ole olemassakaan. Suurin osa metsästäjistä harrastaa metsästystä, luonnossa liikkumisen ja erämaan hiljaisuuden vuoksi. Ei eläinten tappamisen himosta. Hyvin suurta osaa metsissä tapaamistani metsästäjistä ei edes kiinnosta saako saalista vai ei. Kunhan sai samota metsiä ja pitkossoita, istua leirinuotiolla yksin tai hyvän ystävän seurassa makkaraa kärventäen. Selitäpä tämä eläinaktivisteille. Turhaa, mikä turhaa. John oli saanut loukut kuntoon ja majavat ahkioon ja taas mentiin. Kelkkojemme pärinä kaikui raikkaana kukkuloiden välissä, kun ajaa pärryytimme kohden pohjoista. Lunta satoi jo kokolailla ja se alkoi haitata näkyvyyttä. John onneksi tuntui tietävän minne olimme menossa. Minun oli jo vaikeampi hahmottaa sijaintiamme. Maasto oli koko lailla samanlaista kaikkialla, eikä auringosta näkynyt pilkahdustakaan. Viimein saavuimme korkeiden kukkuloiden väliin syntyneeseen laaksoon. Pikkuinen joki kiemurteli pitkin laakson pohjaa. Pilkahdellen näkyviin aina sieltä täältä. Sudet suosivat näitä laaksoja ja jokien reunustoja kulkureitteinään. Ne eivät mieluusti liikkuneet ylhäällä kukkuloilla, muutoin, kuin tähystys mielessä. Hirvet toimivat samoin. Laaksot antoivat toivottua suojaa myös säältä. John oli pysäyttänyt kelkkansa ja kiinnitti lumikenkiä jalkaansa. Nyökkäsin vastauksen, hänen viittomaansa kehotukseen jäädä odottamaan. Seisahduimme aina muutaman sadan metrin päähän haaskoilta. John ei halunnut ylimääräisiä hajuja lähelle haaskoja. Nautin sikaristani ja otin pienet lämmikkeet. Lunta satoi suurina, märkinä hiutaleina. Näkyvyyttä ei enää paljoa ollut. Samassa erotin Johnin, joka viittoili minua luokseen. Sidoin lumikengät jalkoihini ja keinuin Johnin luo. - Tulepas katsomaan. John huikkasi minua peräänsä.
|
