Turkispyytäjän matkassa osa 4

Vaikka lunta oli ehtinyt sataa jo jonkin verran, oli paikka kuin taistelun jäljiltä. Koivuja, pienistä oksista aina käsivarren paksuisiin runkoihin asti, oli pätkinä kolme kertaa kolme metriä kooltaan olevan ympyrän alueelta. Nahan riekaleita ja vielä paikka paikoin erottuvia veriroiskeita oli ympäriinsä. Katsoin Johnia kysyvästi.
-   Yksi on todennäköisesti jäänyt koivestaan kiinni lankaan ja purrut koivikon matalaksi raivoissaan. 
-   Toiset ovat alun säikähdyksen jälkeen palanneet takaisin, käyneet sen kimppuun ja repineet sen riekaleiksi. 
-   Tuo on jäänyt kiinni sitten lähtötohinassa. John osoitti sivulleen.
En ollut huomannutkaan sitä sutta.
-   Onpa komea susi. Sanoin ja tarkoitin sitä.
-   Joo, voi olla kuusikymmentä kiloa tai vähän päälle. -  Hieno yksilö.
-   Mikä piru saa ne syömään kaverinsa. Ihmettelin. -  Nälkäkö.
-   No sekin riittää. John hymyili.  -  Tässä tapauksessa se on varmaan ollut jännitys, kuoleman pelko. 
-   Tilanne on ollut liian jännittävä. John jatkoi.  -  Sudet ovat aina varuillaan, ihan niinkuin muutkin eläimet.
-   Ajatteles, veri ja adrenaliini kiertää suonissa, veren haju, koko tilanne.  -  Se on yksinkertaisesti ollut liikaa ja laukaissut reaktion, joka sai ne hyökkäämään ja repimään kaverinsa kappaleiksi.  -  Tuohon, John osoitti ehjäksi jäänyttä sutta. -  Ne eivät enää kiinnittäneet mitään huomiota.  - Halusivat vain kauas tästä paikasta.
Uskoin ymmärtäväni. Hävitys oli melkoinen ja nuo paksut nuoret koivun rungot.
Mitkä voimat ja mikä raivo. Mutisin itsekseni.

En enää epäillyt Johnin kertomusta poikki purrusta paulasta. John järjesteli paulat kuntoon ja ripusti majavat
puihin roikkumaan. Iltapäivä oli jo pitkällä, kun lähdimme paluumatkalle. Olin tiedustellut Johnilta, että olisiko tämä ollut se lauma, jota se vanha naaras johti. Se, jonka ulvontaa saimme kuunnella miltei joka ilta. John oli puistellut päätään.
-   Tämä lauman alue on pohjoisempana, ei minun alueella.  -  Tämä on niiden reviirin eteläraja.
-   Ne kulkevat usein tuota puron vartta.  -  Löysin paikan ihan sattumalta.  -  Ei ollut satanut viikkoon ja
huomasin lauman jäljet majavia etsiessäni.  -  Jälkiä oli paljon sekä uusia, että vanhoja.  - Sudet käyttävät usein samoja, jo turvallisiksi koettuja reittejä. -  Olemme saaneet tältä paikalta jo kuusi sutta.  -  Aina välistä olemme vaihtaneet paulojen paikkaa.
-   Kaverini sai täältä viime talvena suurimman suden mitä olen konsanaan nähnyt. Yli yhdeksänkymmentä kiloa. 
-   Nahka oli kaksi metriä ja viisitoista senttiä kuonosta hännänpäähän.  -  Helvetin iso uros, kertakaikkiaan.

Nyökkäsin ja yritin kuvitella moista petoa kimpussani. Aivan kuin vaistomaisesti tuijotin lumisateeseen, etsien sieltä kiiluvia silmiä ja kosteita kuonoja.
-   Eiköhän lähdetä. Hoputin Johnia.
Kuin vastaukseksi, John nykäisi kelkkansa käyntiin ja kurvasimme tulojäljillemme. Matkalla pysähdyimme näkemilleni majavapadoille. Autoin Johnia asettamaan viidet raudat aukinaisiin kohtiin. Teimme pienen nuotion
ja lämmitimme eilisiä tähteitä. Kahvi maistui kerrassan erinomaiselta. Herkuttelimme lopuilla lohipaloilla ja lihavartailla.
-   Tämähän on kuin taivaassa olisi. John virnisteli.
Hymyilimme toisillemme rasvaisin naamoin. Sitä tämä juuri oli, kuin taivaassa. Varkain ja aina yllättäen
saapuva ilta oli jo hämärtänyt tienoon, kun juuri ja juuri erottuvia jälkiämme seuraten pärryytimme takaisin kotijärvellemme. Aivan järven rannasta säikäytimme suuren hirvilauman metsän suojiin. Lunta satoi jo niin rankasti, että muistutimme lumiukkoja, kurvatessamme pienen mökkimme edustalle. Peittelimme kelkat
jälleen huolellisesti ja raahasimme tavaramme eteiseen. John ripusti suden kattoon roikkumaan.
-   Nyljetään se huomenna. Ukko mutisi.
-   Käydään vielä kertaalleen ansoilla, ennen kuin lähdetään paluumatkalle.
Laitoimme illallista ja polttelimme sikarit. Kaadoin itselleni suuren lasillisen Jim Beamia.

Paluumatkalle. Sana kaikui vielä korvissani. Niin hirveältä se oli kuulostanut. Miten saatoin lähteä täältä.
Jättää tämän pienen viihtyisän mökin, järven ja metsät. Kuinka nopeasti päivät olivatkaan rientäneet lumisissa metsissä. Ansoilla ja puroilla, lohia jahdatessa. Tai illat leirinuotiolla, rasvaisen, paistuvan lihan tuoksu nenässä
ja suden valittava joiku korvissa. Valtaisa, säihkyvä tähtimeri silmissä säkenöiden. Miten ikinä pystyisin
luopumaan tästä kaikesta. Toki tiesin sen väistämättömäksi. Huomenna olisi jäähyväisten aika. John aisti
vahvasti suruni. Näin sen hänen ymmärtävästä katseestaan. Söimme sinä iltana hiljaisuuden vallitessa.
Naarassuden haikea ulvonta kuului jostakin mökin takaiselta kukkulalta. Skoolasin sille jälleen. Huomenna olisimme poissa häiritsemästä sen ja sen lauman elämää. Rauha ja hiljaisuus laskeutuisivat ympäristöön ainakin viikoksi. John oli kertonut kaverinsa tulevan tänne viikon kuluttua. Tehokasta pyyntiaikaa olisi vielä muutama kuukausi. John arveli itsekin käyvänsä täällä ainakin kerran ennen pyyntiajan päättymistä hakemassa ansat pois. Järjestelimme vielä tavaramme valmiiksi lähtöä varten ennen kuin kääriydyimme vällyjen alle. Juttelimme niitä näitä. John kertoili elämästään, minä omastani.
-   Huomenna tehdään vielä kierros heti aamusta ja sitten lähdetään paluumatkalle. 
-   Käydään tapaamassa sitä kaveria siellä radan varressa, muistatko.

Nyökkäsin hajamielisesti. Ajatukseni olivat vielä ulkona, järven jäällä, metsissä ja majavapadoilla.
-   Päästään saunaan. Johnin ääni tavoitti minut jälleen.  -  Tapaat paljon träppäreitä.
-   Viikonloppuisin sinne kerääntyy metsästäjiä täältä ympäristöstä.  - Siellä on ihan hyviä tyyppejä, vaikka aina sekaan mahtuu jokunen mulkkukin.

Naurahdin itsekseni. Niitä aina riittää, se on kumma juttu. Menit minne tahansa, niin aina siellä oli vähintäänkin
se yksi mulkku.  John mutisi ettei täällä oikein epämukavia ihmisiä ollutkaan. Ne oli syötetty karhuille jo aikaa sitten. Nauroimme ääneen.  Niin varmasti, uskoin sen kyllä. Edelleen John jatkoi, että metsästäjiä katosi aina
aika ajoin. Kuten tämänkin alueen edellinen haltija. Todennäköisesti ajanut sulaan ja vajonnut jäihin. Monia ei
oltu löydetty, eikä varmaan löydettäisi koskaan. Uni alkoi pikkuhiljaa sulkea silmiäni ja mutisin Johnille hyvät
yöt. Kaksi väsynyttä miestä nukkui. Propaanilamppu loi kellertävää valoaan pieneen mökkiin. Varjoja liikkui nokisilla seinillä. Ne saivat ihmisen muodon ja katsoivat alas nukkuviin. Kuin nuotiosta nouseva savukiehkura,
ne haihtuivat vähitellen ja katosivat mustuneiden hirsien rakoihin.

Paluu sivistykseen

Perjantai aamu valkeni usvaisena ja kylmänä. Lunta oli satanut jälleen lähes parikymmentä senttiä. Tukevan aamiaisen jälkeen jätimme hyvästit mökille. John kiinnitti mökin oveen lapun, josta löytyi hänen nimensä ja yhteystietonsa. Lapussa oli myös pieni lista mökistä löytyvistä tarvikkeista sekä ohjeet rautatielle ja tietysti onnentoivotukset. Tapa oli käytössä täällä erämaassa. Mökin ovea ei saanut lukita. Mökki saattoi koitua jonkun onnettoman eksyneen ja apua tarvitsevan pelastukseksi. Viimeinen silmäys ja menoksi. Matkalla saimme vielä kaksi majavaa, neljä marttiinia, kaksi kettua ja yhden suden. Majavat jätimme susille syöteiksi, samoin kuin aamulla nyljetyn raadon. En muistanut reittiämme juuri lainkaan. Hirviä oli jälleen jäillä. Meidät havaittuaan ne siirtyivät laiskasti puiden suojiin. Seisahduimme pitämään pienen tauon ja söimme viimeiset eväämme. Tuntui,
että matka taittui takaisin päin puolta nopeammin. Maasto kaikkialla oli koskematonta, eikä jälkiä yhdestäkään kulkijasta näkynyt missään. Yllättäen saavuimme rautatielle, aivan eri kohdasta mistä olimme lähteneet. Aavistettavasta hämärästä päättelin kellon olevan lähellä kuutta. Ajelimme hyvän matkaa pitkin rautatietä, mikä
oli täällä yleinen tapa. Se oli toki erittäin vaarallista, kuten sain myöhemmin kuulla. Metsästäjät kuitenkin
käyttivät rautateitä, missä niitä sitten sattuikin reitin varrelle. Metsissä lunta oli metreittäin ja eteneminen vaivalloista, kuten olin saanut todeta. Rautateitä pitkin oli mukavaa ja nopeaa viilettää. Kello oli puoli kahdeksan, kun viimein ajoimme Brianin, entisen rautatieläisen pihaaan. Peittelimme kelkat pressujen alle. Keräsimme nyssäkkämme ja painelimme sisään. Talo oli vanha, pääosin hirsirakenteinen ja kertakaikkisen tilava. Valtaisan tuvan takaseinä oli kokonaan kivestä ja sitä hallitsi kertakaikkisen suuri takka, jossa isot halot paloivat iloisesti räiskyen. Paksu sikarinsavu miltei peitti näkyvyyden. Tuvassa oli mielettömän kuuma. Puheensorina katkesi hetkeksi, kuin veitsellä leikaten, kun lumisina ilmestyimme ovelle. Pitkätukkaisia ja partaisia naamoja katseli
savun seasta. Sitten kuului tervehdyskiljahduksia ja käsiä ojenneltiin sieltä ja täältä. John hoiteli esittelyt ja huomasin miten minua arvioitiin nopeasti ja huolella. Tunnelma oli kerrassaan mieletön ja tunsin itseni tervetulleeksi. Saimme kuulla saunan olevan valmiina. Heitimme oitis vaatteemme nyssäköidemme päälle ja lähdimme saunaan. Sauna oli vanha puurakennus, kuin lato. Saunaosa pirun suuri ja kuuma. Meidän lisäksemme lauteilla istui neljä muuta ukkoa. Englantini ei ollut riittävän hyvä, että olisin pysynyt koko ajan keskustelussa mukana. John käänsi asioita minulle tämän tästä. Ymmärsin miesten keskustelevan säistä ja saaliista, nahkojen hinnoista ja tulevasta keväästä. Sauna oli todellakin helvetin kuuma. Tunsin samassa tönäisyn kyljessäni ja
minulle tarjottiin viskipulloa. Otin ryypyn kiitollisena vastaan. John oli kertonut miehille tulipalostamme.
Vakavat katseet kiinnittyivät minuun. Kuulin, että sinä yönä oli pakkasta ollut reilut neljäkymmentä astetta.
Jokainen näistä miehistä tiesi paremmin kuin hyvin, mitä tulipalo erämaassa merkitsi. Enkelit olivat olleet sinä
yönä kanssamme. Palasimme pian takaisin majaan, jossa meitä kehotettiin pöytään. Pöydällä oli valtaisa kimpale hirveä, josta jokainen kävi leikkaamassa palan makunsa mukaan. Iso kattila täynnä perunoita. Leipää ja olutta.
En huomannut, että kukaan olisi ollut varsinaisesti humalassa vaikka tunnelma olikin melko hilpeä. Ilta kului,
kuin siivillä kuunnellessani miesten tarinoita. Mitähän seikkailuja nämä miehet olivatkaan kokeneet. Sen olisin
halunnut tietää. Tavallaan olin kateellinen sille elämälle jota he edustivat. Suurin osa heistä oli hyvässä
ammatissa, kuten John, sähköinsinöörinä. Kuitenkin talvisin he elättivät itsensä ja perheensä osittain
ansapyynnillä. Ehkä se oli vain harrastus, yksi keino täyttää sydämessä oleva tyhjiö. Tyydyttää se osa
sydämessä, joka kaipasi näiden jykevien metsien hiljaisuutta. Kristallinkirkkaiden purojen solinaa, välkehtiviä järvenselkiä ja suden kutsuhuutoja. Se kaipaus oli veressä. Kaupungeissa se ilmeni surumielisyytenä. Se näkyi silmistä kuin ajokoiralla, joka metrin naruun sidottuna katselee kaukana häämöttävään metsään. Sinne
kuitenkaan pääsemättä. Ehkä se oli uudisasukkailta peritty geeni, joka näitä miehiä metsiin veti. Rahan takia
sitä kukaan heistä tuskin teki.

Ilta kului nopeasti, aivan liian nopeasti. Olisin jaksanut tai ainakin halunnut kuunnella näiden miesten
kertomuksia loputtomiin. Taustalla painoi kuitenkin pitkä päivä lumikelkan ohjaksissa. Silmät eivät
yksinkertaisesti suostuneet pysymään auki. Miehiä nukkui jo siellä täällä. Vaikka talo olikin suuri, oli kaikki
tila käytetty. Olimme levittäneet makuualustamme vapaaseen nurkkaan ja ojensimme itsemme sinne nautinnosta huokaisten. Vielä yksi sikari ja tuhti ryyppy. Kaikkialta ympäriltämme kuului nukkuvien örähdyksiä ja
kuorsausta. Se ei kuitenkaan millään lailla häirinnyt. Ilmapiiri oli lämmin ja yhteenliittävä. Tunsi todella kuuluvansa jonnekin.

Aamulla satoi lunta taivaan täydeltä, kun piilotimme kelkat niiden alkuperäiseen kätköön. Keräsimme
tavaramme kasaan ja jätimme hyvästit Brianille. Sain kuulla olevani tervetullut takaisin koska vain. Kiitin kohteliaasti ja vannoin palaavani tänne vielä joskus.
Meidän viikon saaliimme oli neljä sutta, kolme kettua ja kuusi marttinia ( näätää). Johnin mukaan saalis oli erinomainen. Itse olin mielestäni saanut vielä enemmän, monin verroin sen mitä olin täältä  hakenut. Olin toki iloinen Johnin puolesta ja mielessäni toivotin hyvää jahtionnea myös hänen ystävälleen, joka tulisi viikon
kuluttua. Junan vihellys kuului jo kaukaa, kaikuen meitä ympäröivillä rinteillä. Miehiä seisoi radan varressa koirineen ja kelkkoineen.  Jälleen laskusillat rämähtivät alas ja sama kuumeinen hyörinä, kuin tullessamme, alkoi. Huomasin junassa olevan enemmän matkustajia kuin tulomatkalla. Paluu sivistykseen, kiireeseen ja hälinään
alkoi junan nykiessä itseään liikkeelle. Sivistykseen, jossa kuitenkin oli elämäni muiden tavoin. Koti ja perhe. Toivoin ja rukoilin mielessäni, että se päivä jolloin saisin taas samota näitä erämaita tulisi pian. Viimeisiä puhtaita ja koskemattomia erämaita, jonne jätin osan sydämestäni, osan itsestäni ja jota en koskaan unohtaisi.

Tämä kertomus on omistettu hyvälle ystävälleni ja serkulleni John ”Osmo” Timoselle. Suurelle metsien miehelle ja luonnon ystävälle. Menetimme Johnin traagisesti 9.3.1995 hänen jäädessä lumikelkallaan junan yliajamaksi lähellä Sudburyä, Ontariossa Kanadassa. John oli palaamassa ansoiltaan. Me jotka tunsimme Johnin, toivotamme hänelle hyvää jahtionnea sinne jonnekin kaukaisuuteen. Jää hyvästi John.

Paul Palmu