Metsästyksen oikeutus ja tarve

Suomen pinta-ala on 338 145 neliökilometriä. Metsiä kokonaisalasta on n. 69 prosenttia, vesialueita on 10 prosenttia ja muuta maa-aluetta 13 prosenttia. Maatalouteen on valjastettu n. 8 prosenttia. Metsistämme suurin osa luetaan ns. havumetsävyöhykkeeseen. Etelä lukeutuu lehtimetsiin ja pohjoiset osat tundravyöhykkeeseen. Järviä maassamme on 188 000. Merialueiltamme löytyy peräti 81 000 saarta. Voisimmekin hyvällä syyllä sanoa, että koko maamme on yhtä ”natura” aluetta. Sitä puolta ei sen koommin tarvitse meille EU:sta tuputtaa. Metsästys on ja on aina ollut maassamme hyvin hoidettua ja säännösteltyä. Suomi on ollut edelläkävijä, metsästyksen kehityksessä ja riistakantojen säännöstelyssä ja hoidossa. Karut olosuhteet vaativat veronsa, eivätkä riistatiheydet yllä alkuunkaan Keski-Eurooppalaiselle tasolle. Riistakantamme onkin juuri tästä syystä huomattavasti vaatimattomampaa. Ilmaston lämpeneminen saattaa tuoda tähän seikkaan suuria muutoksia, mutta hyvin pitkällä aikavälillä. Kuitenkin maamme luonto ja ilmasto tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet eri lajeille, lisääntyä ja kasvaa metsissämme. Tärkeimpien metsästettävien lajien kirjo on kuitenkin melko runsas. Saalistettavia eläimiä on laidasta laitaan. Hirvet, karhut, ilvekset, kauriit ja peurat, ketut, mäyrät, supikoirat ja jopa sudet. Pienriistaa edustavat: metsot, teeret, pyyt, kyyhkyset, riekot, jänikset ja rusakot sekä lukuisat vesilinnut. Turkisriistana voisimme mainita lisäksi: minkit, majavat ( Euroopan ja Kanadan), piisamit ja näädät. Paljon on myös eläimiä ja lintuja, jotka ovat suojeluksen piirissä, eikä niitä saa metsästää.

Tarvitaanko metsästystä lainkaan.

Metsästys on yksi tärkeä osa riistanhoitoa. Metsästyksen tarkoituksena ei ole riistan hävittäminen vaan suojelu. Eläinkantojen tarkka seuranta ja järkevä kanojen verotus, pitää eläinkannat voimakkaina ja terveinä ja takaa myös sen, että ravintoa riittää kaikille metsiemme asukeille. Eu on ottamassa yhä voimakkaampaa otetta metsistämme ja riistanhoidostamme ja Suomi ”mallimaana” hyväksyy kaikki EU:sta tulevat asetukset sekä säännöt ja rajoitukset mukisematta, miksi. Ihan kuin emme osaisi itse huolehtia ympäristöstämme. Meillä riistanhoito ja metsästys oli tarkasti valvottua ja säänösteltyä jo silloin, kun monet Eu maista eivät vielä edes tienneet, mitä riistanhoito sanana tarkoittaa. Petoja pitäisi lisätä, vaikkei pieniksi paloiksi hakatut metsämme kestä suurempia petokantoja. Susia ei saisi metsästää lainkaan, on odotettava, että jonkun lapsi päätyy suden suuhun, kuten on tiedetty tapahtuneen aiemminkin. Ilves on niin kaunis, että sen metsästys tulisi kieltää jne. Ilman metsästystä hirvet lisääntyisivät räjähdysmäisesti, koska meillä ei ole petoja niiden kasvua hillitsemässä. Ennen pitkää ne kuluttaisivat loppuun ravintonsa ja edessä olisi täystuho. Tuhoa taas edeltäisivät päivittäiset hirvikolarit. Kenen etua tällainen ajaisi, ei ainakan hirvien. Sama ketjureaktio koskisi suurta osaa eläimistämme. Metsästys on tehokas ja järkevä tapa hoitaa riistaa ja ylisuuria riistakantoja, piste. Sitäpaitsi se on oleellinen osa kulttuuriamme ja historiaamme.
Siinä vaiheessa, kun petoeläin menettää luontaisen pelkonsa ihmistä kohtaan ja alkaa liikuskella asumusten liepeillä, alkavat ongelmat. Onnettomuus on vain ajan kysymys, sitten voidaan taas päivitellä, että eipä olisi uskonut. Eikö kukaan ole valvonut tilannetta, niinpä. Ihminen on siitä erikoinen olento, ettei se koskaan opi mistään mitään. Mikäli esim, sudet alkavat liikuskella asumusten liepeillä, tulee niin käyttäytyvät sudet poimia metsästä pois, ilman selityksiä.

Nyt viimeinen hullutus ja muoti-ilmiö on eläinten nimien vaihtaminen. Voi pyhä Sylvi. Eikö ministeriöllä ole enää muuta tekemistä. Hyvänä esimerkkinä otan Virginian peuran. Minnesotan suomalaiset lahjoittivat vuonna 1934 meille kuusi valkohäntäpeuraa, kun olimme saaneet hengiltä jokaisen oman peuramme. Yksi peuroista kuoli matkalla ja peurat sijoitettiin Laukon kartanoon, insinööri Haarlan hoiteisiin. Ikävä kyllä uros karkasi heti alkuun ja naaraat oli laskettava vapauteen saman tien. Tästä vaatimattomasta alusta alkoi peurakantamme kasvaa ja kantaa vahvistettiin toisella lahjoituksella muutama vuosi myöhemmin. Nyt peurakantamme on vahva ja voimakas, kiitos siitä kuuluu luonnollisesti riistahoitotyöllemme. Nyt tämä Laukon peura on yksi niistä eläimistä, jotka on otettu mukaan uteen ”muoti-ilmiö” ohjelmaan. Kauris, Peura vaiko Kaurispeura, kas siinä pulma. Ei käy kateeksi ministeriön edustajia ja muita päättäjiä. Mieleen tulee, että onkohan tämäkin hulluus lähtöisin EU:sta ? Otin nyt vain peuramme tarkkailun alle, vaikka useita eläimiä ollaan nimittämässä uudelleen. Peura vain on oiva esimerkki tästä järjettömyydestä. Mikäli tämä Virginian valkohäntäpeura halutaan nimittää uudelleen, olisi paras nimi sille Laukon Peura. Kauriiseen sitä ei tulisi sekoittaa, koska kauris on ihan oma lajinsa. Huono ajatus ei varmaan myöskään olisi se, että järjestetään näistä nimityksistä eräänlainen kilpailu: Kansalaiset saisivat ehdottaa uusia nimiä eläimillemme ja parhaat sitten valittaisiin yleisöäänestyksellä.
Maailma muuttuu ja me ihmiset sen mukana. Silloin tällöin tulee tarve uusitua ja uudistaa. Kuitenkin lähtökohtana tulisi olla se, että hyväksi havaittua ja koettua ei tulisi sotkea. Onneksi tämän kirjoituksen jälkeen valkohäntäpeuraa kutsutaan taas valkohäntäpeuraksi, ei kauriiksi. Suomessa riistanhoito on maailman huipputasoa ja kaikki siltä saralta hyväksi havaittua. Jatketaan samalla tavalla ja täysin omin, hyväksi havaituin keinoin. Olen aiemminkin todennut, että EU:n päättäjille voi myös sanoa ei ja varsinkin silloin, kun tiedämme hallitsevamme jonkin asian näitä päättäjiä paremmin.

Paul Palmu