Turkispyytäjän matkassa osa 2

Turkispyytäjän matkassa seikkailu jatkuu..

Tämä tarina on tosi ja yksi elämäni mahtavimmista eräreissuista ja seikkailuista.

Hyytävä yö

-   Mene sinä katolle, huusin Johnille. 
-   Minä tyhjennän mökin. -  Hakkaa katolta alas kaikki, mikä vähänkin kipunoi.

Painelin suoraan sisään. Mökki oli täynnä savua. Huomasin heti, ettei mökki palanut, vaan katto.
Propaanilamppu kellersi savun keskellä ja loi hiukan valoa usvaan. Savu alkoi hälvetä, kun ovi oli auki ja
mökissä läpiveto. Raahasin nyssäköitämme eteiseen ja siirtelin tavaroita sängylle sen verran, että sain lattiaa puhtaaksi. John oli päässyt katolle ja heilui siellä kirveineen. Laudankappaleita ja hehkuvia kekäleitä varisi
lattialle, josta lapioin niitä samantien ulos.  Yskin ja köhin, kuin keuhkotautinen ja vähän väliä oli mentävä
ulos, kun en saanut ilmaa ja savu koski keuhkoihin. Helvetti, kirosin mielessäni. Toin lunta ulkoa ja levitin
lattialle, jotta putoilevat kekäleet sammuisivat nopeammin. Saimme palon melko nopeasti sammutetuksi.
John oli hakannut kattoon lähes metri kertaa metri kokoisen aukon. Pidimme ovea auki, jotta savu hälvenisi ja saisimme raitista ilmaa. Istuimme pimeässä ja kiroilimme kuorossa. Niskakarvat pystyyn nostattava, suden
pitkä ulvonta kuului ulkoa, melko läheltä.  
-   Lauman johtaja. John sanoi.  - Kutsuu laumaansa jahtiin. -  Se on vanha naaras. John jatkoi.
-   Johtaja oli lähestulkoon poikkeuksetta naaras.

Nyökkäsin, tiesin kyllä. Kuulimme pian etäisiä vastauksia. Ainakin seitsemän sutta. John laski. Juuri nyt
emme voisi tehdä mitään, siitä olimme täysin samaa mieltä. Oli odotettava aamua. John haki repustaan lisää vaatetta. Tiesin, että hän oli kastellut itsensä majava-ansoilla. Mökissä ei enää ollut savua, mutta
nukkumisestani ei oikein tullut mitään. Kävin useaan kertaan yön aikana oksentamassa. Oloni oli melko
huono, olin varmasti saanut häkää keuhkoihini. Yö oli pirun kylmä. Myöhemmin saimme kuulla, että sinä yönä pakkasta oli ollut yli neljäkymmentä astetta. Jossain vaiheessa yötä olimme kuitenkin nukahtaneet paksujen
vällyjen ja nahkojen alle. Seuraavaan aamuun heräsimme tokkuraisina ja kankeina. Maja oli kerta kaikkisen
surkea näky. Tavarat hujan hajan. Suuri reikä katossa ja lattia täynnä roskia. Aloimme suut mutrussa hommiin. Siivosimme mökin ja lakaisimme roskat ulos. Sitten paikkasimme katon. Vanhasta peltiämpäristä iskimme
pohjan pois ja junttasimme ämpärin kattoon jättämäämme aukkoon pohja ylöspäin. Ämpärin lävitse asensimme hormin niin, ettei se enää koskettanut ympärillä olevaa puuta. Nyt valossa näki selvästi, että katto oli kytenyt ja kytemällä palanut varmaan joka ikinen kerta kun kamiinaa oli lämmitetty. Tällä kertaa se vain päätti leimahtaa ilmiliekkeihin. Oli Luojalle kiitos, että olimme päättäneet iltamyöhällä käydä majava-ansoilla. Sen sijaan, että olisimme käyneet heti nukkumaan. Pelkkä ajatuskin puistatti.  En voinut estää itseäni ajattelemasta Johnia ja
hänen ystäväänsä. Miten monta kertaa he olivatkaan nukkuneet täällä, täysin tietämättä yllään vaanivasta kuolemasta. Tämä oli erämaata, jossa pienikin vahinko saattoi koitua kohtalokkaaksi. Mökin palo, ajaminen
sulaan veteen, loukkaantuminen jne. Minnekään et voinut lähteä, varsinkaan yöllä. Eksyminen erämaassa olisi
ollut viimeinen naula arkkuusi.  Juna kulki ainoastaan kerran viikossa. Turkispyytäjät kunnioittivat toistensa
alueita, eikä hallitsemallesi alueelle 25x25 kilometriä, tulisi kukaan. Ainoa asia olisi odottaa. Mekin olimme jättäneet matkaohjelmamme poliisille ja muille metsästäjille. Ellemme olisi junalla viikon kuluttua, meitä
tultaisiin etsimään. Viikko olisi kuitenkin pitkä aika, varsinkin loukkaantuneelle. Juuri tästä syystä tänne ei ollut kovinkaan viisasta tulla yksin, vaikka nämä miehet sitä harrastivatkin. Saimme kaiken kuntoon melko nopeasti. Vahingot eivät olleet niin suuret, kuin miltä ne olivat ensi alkuun näyttäneet. Mökki oli pian mukavan lämmin. Paistoimme pekonia ja papuja sekä mukanamme tuomaa porsaan lihaa. Minä otin oikein kunnon tuopillisen
kylmää viskiä. Olin sen mielestäni ansainnut. Yön kauhut katosivat pian, kuin usva järvenselältä ja olo alkoi
tuntua koko lailla mukavalta. Kahvi piristi miellyttävästi ja aloin olla valmis uuteen päivään.

-   Mitäs tykkäät erämaasta. John virnuili nokisella naamallaan.
-   Miltä tuntuu olla träppärinä.
-   Ihan ok. Vastasin rehellisesti. - Kaikkea sattuu, eikä meidän käynyt kuinkaan.

Katsoimme toisiamme. Kumpikin tiesimme miten lähellä kuolemaa olimme olleet. Sitä oli kuitenkin turhaa
ajatella ja pohtia. Meidän aikamme ei vielä ollut tullut. Kilistimme kahvimukeilla.

-   Meille ja susille.

Pakkasimme leipää ja lihaa reppuihimme, termoksellisen kahvia, hiukan varavaatteita ja sikareita. John otti
mukaan pullon bensiiniä ja sylillisen klapeja.

-   Nämä ovat tarpeen jos ajat vaikka avantoon. Hän virnisteli taputtaessaan pulloa.

Äänessä oli kuitenkin vakava sävy. Tässä pakkasessa olisi kysymys minuuteista, jos kastelet itsesi. Nuotion
tekoa ei olisi aikaa harjoitella. Nyökkäsin olevani samaa mieltä.

Lumikengillä susiansoille

Ilma oli henkeä salpaavan kaunis jälleen kerran, mutta kylmä, kuin eskimon hauta. Suuntasimme kelkkamme kohden järven selkää. Ehdin nähdä muutaman moosen katoavan rantatiheikköön.  Yöllä oli satanut vähän lunta. Eiliset jälkemme erottuivat juuri ja juuri. John suunnisti järven toiselle puolen, jossa metsä näytti mahtavalta, lumiset kalliojyrkänteet taustanaan. Ilma oli niin raikas, että hengittäminen miltei sattui. Ylitimme järven ja ajoimme jonkin matkaa metsään, kunnes John pysäytti kelkkansa pienen koivikon laitaan. Parkkeerasin kelkkani tyylikkäästi Johnin viereen, kuin vanha tekijä.   

-   Täällä on susipauloja. John viittasi eteensä. -  Tuolla koivikossa.

Kiinnitimme lumikengät jalkaamme ja keinuen painelimme pusikkoon. Lumikengillä kulkemisessa oli oma taktiikkansa, jonka olin itse oppinut jo aikaa sitten. Niiden leveyden vuoksi et voinut kävellä normaalisti. Eteneminen tapahtui keinuen, vartaloa huojuttaen ja siirrellen painoa jalalta toiselle. Ei se vaikeaa ollut, kun
pääsi alkuun ja rytmiin. Susiansat oli järjestetty taidokkaasti. Ensin tuli etsiä hyvä kohde, mielellään nuori
koivikko tai lepikkö. Haaskat ja syötit asetettiin eräänlaisen ympyrän keskiöön. Paulat, jotka olivat 4 – 5 millistä teräsvaijeria, asetettiin sitten ympyröiden muotoon syöttien ympärille. Idea oli tehokas, vaijerisilmukat aina
kahden puun väliin viritettynä. Susien tullessa haaskalle, lähes varmasti joku osui paulaan ja säikäytti samalla
muut niin, että pakoon pyrkiessään useampi susi työnsi päänsä silmukkaan samalla kertaa. Paula tappoi nopeasti
ja tehokkaasti. Joskus sattui niin, että susi jäi paulaan jalastaan. Se oli lopetettava etäältä, koska sitä ei
kannattanut lähestyä sen ollessa elossa. John kertoi, että joskus susi oli purrut tuon vaijerin poikki, uskomatonta. Susi oli todellinen peto jäätyään ansaan. Joskus keväisin saattoi karhu jäädä paulaan. Paulat toki kerättiin kevään tullen pois metsistä, mutta joskus joku yksinkertaisesti unohtui tai jäi löytymättä. Karhun saattoi juoksuttaa puun ympärille, kuin koiran hihnastaan ja kolauttaa sitten kirveellä kalloon. Karhu pyrki lähes poikkeuksetta sinua pakoon, kun taas susi koetti päästä kimppuusi. Se ei päästä sinua hetkeksikään silmistään. Minua nauratti tuo karhujuttu. Sitä touhua olisin halunnut olla katsomassa. Susi oli näiden erämaiden ehdoton kuningas, jota muut eläimet kunnioittivat. Susien laumarakenne ja saalistustekniikka olivat vailla vertaa. Jokaisen yksilön paikka ja tehtävä oli tarkasti määrätty. Ne edustivat älykästä tehokkuutta, mikä takasi lähes aina laumalle saaliin.
Löysimme lumen alta kaksi sutta ja yhden ketun. Aivan koskemattomia ja paulaan tehokkaasti hirttäytyneinä.
Oli mielenkiintoista, etteivät edes korpit kovin hanakasti koskeneet suden raatoon. Ajan kanssa kylläkin ja
varsinkin ellei muuta ruokaa ollut saatavilla. Kettu taas kelpasi niille hyvin jos ne sen löysivät. Ihailin eläinten turkkia. Miten kaunis, pehmeä, tuuhea ja paksuhäntäinen, vaikka olivat kalikaksi jäätyneet. John oli silmin
nähden tyytyväinen ja korjaili paulat tottunein käsin. Jätimme eiliset majavanraadot haaskalle. Majavilla ei
täällä juuri muuta käyttöä ollut. Nahan hinta oli laskenut jatkuvasti jo useamman vuoden. Myös karhut rakastivat majavan lihaa ja majava toimi hyvänä syöttinä karhuille. Kanadassa majava oli monilla alueilla todellinen tuhoeläin. Turkispyytäjillä oli yleensä ministeriön määräämät majavakiintiöt, joista oli huolehdittava jos mieli
pitää alueensa. Se oli kätevä ja toimiva systeemi.

-   Kohta on kai lyötävä hanskat naulaan. John sanoi, sitoessamme susia ahkioon.
-   Kulut kasvaa ja nahan hinnat laskee.

Nyökkäsin, vaikka tiesin ettei se raha ollut, joka näitä miehiä metsiin veti. Kyllä takana oli jotakin ihan muuta.

-   Ajatteles. John mutisi ja tarjosi sikarin.
-   Ennen se oli tämäkin miesten hommaa. -  Ukot asuivat pienissä mökeissä tai maakuopissa ja tekivät
lumikengillä monienkin viikkojen retkiä. -   Eläimet piti sulattaa ansapaikalla, vain nahkoja rahdattiin mukana. -  Joka elukan kohdalla nuotio, nylkeminen ja taas eteenpäin.

Vetelin nauttien haikuja paksusta, mutta miedosta sikaristani ja kuuntelin jännittyneenä.

-   Se oli kovaa hommaa se.
-   Ranskalaiset ja englantilaiset tappelivat turkisalueista tosissaan ja yllyttivät yllytettävissä olevia intiaaneja toisiaan vastaan. -  Suuret turkisyhtiöt halusivat yksityiset turkispyytäjät pois alueiltaan ja palkkasivat
murhamiehiä tekemään likaisen työn. - Tavallinen keino oli, että kun metsästäjä lähti kierrokselleen, niin maja poltettiin.  -  Metsästäjä teki kierroksensa jakaen voimansa ja eväänsä niin, että kun kotimökin piti tulla näkyviin, oli sekä voimat, että ruoka loppu. -  Katsoessaan kotinsa, ehkä vielä savuavia raunioita mies tiesi olevansa kuoleman oma. -  Välimatkat olivat niin pitkiä, että pelastuminen oli pelkkä haavekuva. - Eikä ketään voitu
syyttää. -  Tuli oli varmaan huonosti sammutettu, kuka tietää. -  Se oli raakaa peliä.
Nyökkäsin ymmärtäväni. Juuri siellä olisin halunnut olla, juuri siellä.

Eiköhän jatketa. Ajoimme takaisin jäälle ja jatkoimme rantaviivaa seuraten länteen. Pilvet olivat hajonneet ja
valkea hanki loisti, kuin timanttimeri. Silmät sirrillään seurasin Johnin jälkiä. Nyt jo oppineena pitämään reilun välimatkan, ettei tarvinnut ajaa lumituiskussa. Näin Johnin kurvaavan taas metsän siimekseen. Tällä kertaa pysähdyimme tiheään kuusikkoon.

-   Täällä on marttini ( näätä) loukkuja. John viittoi minua peräänsä.

Loukut olivat kiinnitetty puiden runkoihin tai paksuihin oksiin. Ne olivat noin 60 senttiä pitkiä, neliön muotoisia, aukon halkaisija kymmenisen senttiä. Syötti oli sisällä laatikossa ja loukut molemmissa päissä. Saimme kolme marttinia. Kerrassaan ihastuttavan kauniita, valkoruskeita näätäeläimiä.

-   Onpa kaunis turkki. Huikkasin Johnille. -  Niissä on vielä hinta kohdallaan. John nyökkäsi.

En udellut sen tarkemmin. John kuten muutkin träppärit, eivät mielellään keskustelleet hinnoista ”sivullisten” kanssa. Tiesin kuitenkin suden nahan olevan siinä parin sadan dollarin ja marttiinin hiukan alle. Soopeli oli
kallein. John korjasi ansat ja vaihtoi syötit myös koskemattomiin loukkuihin. Joimme kahvia ja söimme hiukan leipää. Oman kahvini terästin tapani mukaan. Vilkaisin kelloani. Pian neljä, kylläpä aika riensi. Iltapäivä oli jo pitkällä. Silloin tällöin kuului kovia pamahduksia, kun pakkanen paukautteli puiden runkoja.

-   Tässä on lähellä pieni joki. John viittoi eteenpäin. -   Sieltä saa purolohia. -  Voitaisiin käydä huomenna tai ylihuomenna katsomassa paikkaa. -  Otetaan haavit mukaan, jos saisit meille vaikka kalaa.
-   Sopii mainiosti. Virnistin hänelle.

Nykäisimme kelkat käyntiin ja suunnistimme järvelle. Järven selkää viilettäen, pyyhälsimme takaisin mökille.
John vei sudet sisälle sulamaan. Mökki oli vielä mukavan lämmin. Laitoimme ruokaa ja hotkimme kaiken nälkäisinä, kuin sudet. Polttelimme sikarit ja nautimme hiljaisuudesta. Suden ulvonta kuului jälleen, jostain
järven toiselta puolen.

-   Niillä voi olla meidän majavat kiikarissa. John nauroi.
-   Kippis sille. Vastasin ja otin drinkin.

Pimeä tuli kuin varkain ja huomasin olevani todella väsynyt. Olimme olleet liikkeellä lähes kahdeksan tuntia.
Oli ihanaa kääriytyä vällyjen ja nahkojen alle lämpimässä mökissä. Unta ei juurikaan tarvinnut odotella.

Marttiineja, majavia ja kettuja                                                         

Keskiviikkoaamu valkeni häikäisevän kirkkaana. Yöllä oli jälleen satanut lunta, merkillistä. Ilmeisesti kosteus suurilta järviltä kulkeutui tänne ja satoi lumena näille kukkuloille. Taivas oli täysin pilvetön ja kauniin sininen. Valkea hanki niin kirkas, että silmiin sattui. Katselin kiikarilla järven toiselle puolen, mutta nyt hirviä ei näkynyt. Uskoin niiden kutenkin makoilevan jossain lähellä rantaa. John tuli myös ulos, sikari suupielessä käryten.

-   Otetaan tänään hiukan löysemmin. -  Katsotaan muutama majava paikka ja marttini ansat ja käydään siellä purolla. -  Jos saisimme vaikka lohia. -  Mitäs sanot.
-   Sopii minulle paremmin kuin hyvin. Vastasin nyökäten.

Nautimme hiukan aamiaista, kahvin kera ja pakkasimme reput. Pian pärryytimme jälleen jäätä pitkin, että lumi pölisi. John edellä ja minä perässä. Tällä kertaa suuntasimme järven itäpuolelle. Jonkin matkaa jäätä pitkin ja metsään. Mäkiä ylös ja alas. Nyt hallitsin kelkan jo paljon paremmin ja onnistuin monta kertaa välttämään kaatumisen. Tosin matkan teko oli melko takkuista paksun lumen vuoksi. Tunnin rymistelyn jälkeen
pysähdyimme suuria kuusia kasvavaan metsikköön. Annoin katseeni kiertää ihaillen ympäristöä. Miten
naavaisia kuusia, en ollut koskaan nähnyt moista. Naavaa roikkui kuusista suurina partoina, runkoa ja oksistoa peittäen. Mahtavaa, kerta kaikkiaan. John pyysi minua odottelemaan hetken. Oli turhaa tehdä ylimääräisiä jälkiä. Olin samaa mieltä ja nyökkäsin ukolle. Polttelin sikarin, Johnin tarkistaessa marttini loukut ja vaihtaessa syötit.
Sain nauttia erämaan täydellisestä hiljaisuudesta miltei tunnin, ennen kuin ukko palasi kolme kaunista eläintä hyppysissään. Taputin hänelle iloisesti. John oli silmin nähden  tyytyväinen. En ollut kysynyt, paljonko saalista pitäisi saada, jotta retkemme olisi onnistunut. Johnin ilmeen perusteella, tähän asti oli mennyt paremmin kuin hyvin. Itseäni ei juuri härinnyt, saisimmeko saalista vai emme. Olin nauttimassa erämaasta. Sen kauneudesta, hiljaisuudesta ja harmoniasta. Olin täysin tyytyväinen.

-   Ei kun menoksi. John huikkasi ja näytti eteensä ja matka jatkui.

Nyt ajelimme metsässä ja sellaisissa ryteiköissä, että kelkan jalakset tarttuivat kiinni tämän tästä. Oli loikattava kainaloihin asti ulottuvaan lumeen repimään kelkkaa irti oksista. Alkoi taas olla lämmin. Metsä kuitenkin loppui pian ja tulimme pieneen jokilaaksoon.  Näin jo kaukaa suuret majavakeot ja padot. Pysäytimme kelkkamme
hyvän matkan päähän padoista, sillä lähellä patoja uoma oli auki pieneltä alalta. Jää saattoi olla heikkoa kauempanakin. Kummallakaan meistä ei ollut pienintäkään halua uida jääkylmässä vedessä. Lapioimme lumet
pois ansojen kohdalta ja hakkasimme avannot auki. Saimme jälleen kaksi pulleaa majavaa. John haki läheisestä pusikosta tuoretta haapaa ja viritti raudat uudelleen. Laskin viidet raudat ja kolme vaijeri silmukkaa. Pakkasimme majavat ahkioon ja taa mentiin. Jälleen tunnin verran ajoa, muutamia upeita kaatumisia ja saavuimme eilisen kaltaiseen koivikkoon. Arvasin, susipaikka. John pyysi jälleen minua odottelemaan ja otti majavat mukaansa. Nyökkäsin, mene vain, eikä ole kiirettä. Kaivoin sikarin esille sekä taskumattini. Aurinko lämmitti mukavasti
eikä pakkasta juurikaan tuntenut. Korpin rääkäisy kuului jostain mäeltä.

-   Terve vaan sinullekin. Mutisin ja otin huikan.

Johan osasi maistua hyvälle ja sai veren kiertämään. Kello oli miltei yksi. Pohdin jälleen menneitä aikoja. Turkismetsästäjiä tarpomassa näitä lumisia rinteitä, ahkiota perässään vetäen. Yksin, osana luontoa. Mikä
pirullinen tapa polttaa mökki miehen ollessa kierroksellaan. Hyi helvetti, että ihminen osasi olla paha.
Havahduin ajatuksistani Johnin ilmestyessä koivikosta kolmen ketun kanssa.

-   Perhana, olivat ketut käyneet. Ukko mutisi huurteisen partansa takaa ja heitti ketut ahkioon.

Vilkaisin kauniita, tuuheaturkkisia repolaisia.

-   Yhden olivat jo korpit syöneet pilalle. John jatkoi harmistuneena.
-   No, nämä paulat tullaan katsomaan vielä kertaalleen ennen lähtöä. - Mentäisikös kokeilemaan sitä kalaonneamme.
-   Jälkeenne, Sir. Nyökkäsin nauraen.

Nyt teimme ympyrää, huomasin sen auringosta. Kaarsimme jälleen järveä kohti. Muutama mäki, kunnon ryteikkö, kaunista kuusimetsää ja uusi ryteikkö. Samassa olin ajaa Johnin päälle putkahtaessani ryteiköstä puron rantaan.

Jatkuu....